Eilen illalla oli ensimmäisen gonal pistoksen aika. Vaikka pregnyliä on tullut muutaman kerran pisteltyä, oli olo se gonal piikki kädessä niin kuin ei koskaan olisi pistetty. Kädet tärisi ja meinasi paniikki iskeä. Onneksi rakkaani istui rauhallisena vieressä ja luki ohjeita. En jaksa ymmärtää miten tähän on tultu? Kuinka kukaan koskaan voi enää sanoa että kenellekkään ei anneta enempää kuinka jaksaa kantaa? Kuinka paljon tekisi mieleni turvautua nyrkkiin siinä kohtaa kun joku sanoo, "se mikä ei tapa, vahvistaa"!!! EI HELVETTI!!! Kuinka vahvaksi sitä ihmisen pitää tulla että saisi edes palan maistaa tavallista arkea. Sillä siitä minä en tiedä mitään! Onko sellaista olemassa?

Ex-mieheni, joka ansiokkaasti osasi käyttää henkistä vakivaltaa 10 vuotta, sanoi minulle kun otin eron, että "kuule et sä ketään löydä, kaikkien kanssa se sama arki koittaa". Voi kuinka väärässä hän olikaan. Vaikka tiesinhän minä sen jo silloin! Voisinhan toki rimpauttaa hänelle ja kysyä, missäs se tavallinen arki viipyy?? No, samapa tuo. Mieluummin minä todella kannan tätä lapsettomuuden raskasta taakkaa elämäni rakkauden kanssa, kuin eläisin lapsiperheenä ex-mieheni kanssa. Tämä on totuus josta minä en poikkea.

Kysyin eilen illalla mieheltäni, kuinka me selviämme siitä, jos nytkään ei mitään tapahdu? Hän katsoi minuun ja sanoi:" kyllä me siitäkin sitten jotenkin selvitään." Niinhän se on, kyllähän siitäkin jotenkin taas selvitään. Vielä en todellakaan pysty ajattelemaan miten. Se on kai sen ajan murhe.

Välillä tämä tuska käy niin sietämättömäksi, että päätän hetkellisesti jopa olla haluamatta lapsia! Niin, aivan, sekään ei auta. Jo sekunnin kuluttua päätöksestäni olen itku kurkussa ajatuksesta, että meillä ei koskaan kuultaisi pienten jalkojen askeleita. Olenko katkera? KYLLÄ OLEN, totta helvetissä olen! Eikä kukaan voi sitä minulta evätä. Elämäni on ollut täynnä surua, eikä yksikään suru ole ollut pieni. Liian paljon, liian varhain. Loppuuko tämä koskaan?

Toisinaan olen varma siitä, että minä todella olen tulossa hulluksi. Olemme huomanneet kuinka olemme eristäytyneet muista. Kaikkein paras meidän on toistemme lähellä. Olen kuullut mm. sellaisen kommentin koskien lapsettomuuttamme, että "kyllä se siitä, puhutte vaan asiasta avoimesti niin kyllä kaikki järjestyy"!!! EXCUSE ME!!!!!???? Tarkoittiko hän kenties että jos huudan koko maailmalle lapsettomuuteni, minä yht äkkiä tulenkin raskaaksi?? Vai kenties sitä, että jos olemme asiasta avoimia, meidän oma tuskamme vain haihtuu emmekä ole enää edes pahoillamme jos emme koskaan lasta saa???

Missä menee tyhmyyden raja? Onko sitä olemassa?? Ja kuten arvata saattaa, tämä kyseinen henkilö on itse saanut kaksi tervettä lasta, juuri silloin kun on päätetty että nyt saa tulla! KUINKA KUKAAN VOI KUVITELLA OLEVANSA SELLAISESSA VALLAN KAHVASSA TOISEN IHMISEN ELÄMÄÄ KOHTAAN ETTÄ VOI PÄÄSTÄÄ SUUSTAAN TUOLLAISTA!!! Olen pahoillani että huudan, tuon asian ajatteleminenkin saa verenpaineeni kohoamaan!

Koska järjestetään kurssi, "näin kohtaat lapsettoman ihmisen". Sillä se tulisi todella tarpeeseen! Tiesitkö, että tänä päivänä joka kuudes pariskunta kärsii lapsettomuudesta? Se on paljon se. Liikaa. Niin paljon kun siitä tänä päivänä yleisesti puhutaan ja kirjoitellaan, yhä edelleen löytyy ihmisiä jotka syyttävät lapsttomia itsekkäiksi (kuten meille on tehty) koska he eivät hanki lapsia!! Minun on muun muassa käsketty ihan vaan laittamaan lapsi tilaukseen, NIIN NIITÄ KUULEMMA SAA!!! Olen pahoillani, minulla on ilmeisesti VÄÄRÄ OSOITE!!!

Huh, että helpotti taas tämä purkautuminen! Tämä tie, kaikesta tästä tuskasta huolimatta, on nyt vain kuljettava. Ja olen iäti kiitollinen siitä, että mieheni taittaa tätä matkaa rinnallani. Rakastan sinua enemmän kuin koskaan osaan kertoa.