Ainakin vielä näin aamusta.... Eli tänään on hyvä mieli :) Käytiin aamusella ultrassa ja 6 tollikkaa siellä köllötteli oikealla puolella. Vasemmalla oli jotain, mutta tohtori sedän oli vaikee nähdä sinne, siellä kun hommaa haittaa tuo endometriooma! Mutta nyt ainakin näyttää ihan hyvältä, lääkärin toive hoitoa aloitettaessa oli sellanen 6-7 follia ja sen verran siellä nyt näyttäis olevan!

Tänään sitte gonalin rinnalla alan pistelemään orgalutran nimistä lääkettä. Piikki on kuulemma VÄHÄN isompi kun gonalissa mutta kyllä se menee..... No, toivotaan näin! Toi pistäminen on itse asiassa sujunut multa huomattavasti helpommin kun kuvittelin. Mä oon aina ollu jossain määrin piikkikammonen ja pelkäsin etukäteen ihan älyttömästi että miten mä muka itteäni pistän kun sekin on jo hirveetä kun joku toinen pistää. Mutta kun ekan pregnylin silloin keväällä joskus pistin, niin sen jälkeen se ei oo enää niin pahalta tuntunu! Kaikkeen tottuu..... niin paitsi jääpuikkoon pe***reiässä, ei nimittäin kerkiä koska se sulaa... Jopas nyt taas vitsin pukkas....

Olen huomannu, että illat on mulle jotenkin vaikeempia, eilenkin illalla oli aika ranteet auki olo. Johtunee varmaan osaks myös siitä kun mieheni on tällä viikolla joka illan ollu rakennuksella. Me kun ollaan jotenkin niin totuttu oleen yhdessä, ja kaiken lisäksi vielä nautitaan siitä ;) niin on jotenkin tosi outoa kun toinen ei oo siinä lähellä. No, eiköhän tää tästä sit kun alkaa sellaset hommat raksalla mitä mäkin voin tehdä niin saa olla sit siellä yhdessä!

Kauhee läheisyyden tarve mulla on, haluaisin olla vaan koko ajan iholla ja hipeltää. Aina mä oon ollu hellyyden kipee, mut nyt jotenkin ihan extra paljon! Taitanee tuokin johtua siitä että mies on niin paljon pois.

Tänään mun siskon ihanaiset tytöt (4v. ja 2v.) tulee meille yökylään :) Ne on ainoat lapset jotka ei aiheuta mulle surua. Ne on vaan jotenkin NIIN rakkaita, vähän niinkuin puoliks omia että niiden seura tuottaa jotenkin ihan tavattoman suurta iloa! Lupasin heidän kanssa huomen aamuna leipoa pullaa :) Ainoa hetki kun mä olen tuntenut ihan suunnattoman suurta surua näiden lapsien seurassa, oli joskus noin vajaa vuosi sitten kun olimme heitä hoitamassa ja illalla katselin kun mieheni nukutti tätä nuorimmaista, oli kumarassa siinä sängyn vieressä ja silitteli nukkuvaa lasta, silloin mä itkin. Se oli jotenkin niin tuskanen tunne, MIKSI MEILLE EI ANNETA OMAA!!!??

Ajoittain musta tuntuu, että mä suren jotenkin vielä enemmän mieheni kuin omasta puolestani tätä lapsettomuutta. Jotenkin se on mun mielestä vaan niin väärin, jos mun miehestä ei koskaan tule isää! Sillä mä olen sitä mieltä että siitä tulis maailman paras isä! Ja jotenkin se aiheuttaa mulle ihan suunnatonta tuskaa kun mä ajattelen että mitäs jos hän ei koskaan saa pidellä sitä omaa lasta sylissään.

Mä tiedän et tollaset ajatukset on aika turhia tässä kohtaa, sitä vaan suotta aiheuttaa itelleen pahaa oloa, mut joskus(?) sitä vaan miettii yhtä sun toista..... Koskaan mä en onneksi ole kokenut "syyllisyyttä" tai epäneisellisuutta siitä, että se syy tähän meidän lapsettomuuteen on minussa. Jotenkin mä oon sen tienny jo ennen tota endo löydöstä. Ja tää on koko ajan ollu sellanen asia meille molemmille, että me ollaan yhdessä lapsettomia. Onneksi niin!

Tässä ajatuksia tästä aamusta! Voikaa hyvin!