Me oltiin eilen illalla murun kanssa elokuvissa ja syömässä! Ai että teki hyvää pitkästä aikaa olla ihan kaksin jossain muualla kun kotona, rakennuksella tai klinikalla!

Elokuva ei ollut mitenkään vakuuttava, mutta se ei haitannut pätkän vertaa. Murun sanoja lainatakseni, seura korvasi ihan kaiken J

 <?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

Se on kumma miten pienistä arkipäiväisistä asioista saa voimaa. Ei tarvi nähdä kun toisen hymy ja tuntea pieni kosketus, niin olo paranee kummasti. Olenkin paljon viime päivien aikana miettinyt sitä, kuinka onnekas oikeasti olen. Olen saanut osakseni niin suuren rakkauden, että tiedän sen kantavan, tapahtui mitä tahansa. Ja olen kiitollinen siitä, että aloitin tämän blogin pitämisen, tämä surussa rypeminen, haavojen auki repiminen, vihan ja katkeruuden pihalle saaminen on ollut todella helpottavaa. Vaikka tämä kirjoitustaipaleeni on vasta alkutekijöissään, olen silti iloisesti yllättynyt kuinka paljon se on jo auttanut.

 

Jokaisesta elämäni surusta ja koettelemuksesta olen jotain oppinut, luojalle kiitos siitä! Olen jälleen huomannut, kuinka erilailla me ihmiset kasvamme koettelemusten saattelemana. Kyllä, tällä hetkellä olen lapsettomuudestamme katkera ja vihainen, monesta muustakin elämääni kohdanneesta surusta, mutta minä tiedän, tämä ei kestä ikuisesti. Toisille se katkeruus jää iäksi sydämeen asumaan.

 

Olen myös sanonut, että niin suuri menetys kuin äitini pois meno minulle olikin, olen todella kiitollinen ajasta jonka sain hänet pitää luonani. Meillä oli todella läheiset välit. Enkä milloinkaan vaihtaisi osaani siihen, että saisin pitää äitini vanhaksi asti elämässäni, mutta meillä olisi etäiset välit. Minä en voi valita sitä, mitä elämä kohdalleni antaa, mitä se minulta ottaa. Mutta voin aina, ihan jokaisessa tilanteessa valita, miten siihen suhtaudun.

 

Tämä blogi, kaikessa hyvässä ja pahassa, on antanut minulle paljon ajattelemisen aihetta. Teidän blogiystävieni avulla olen ymmärtänyt, kuinka paljon hyvää tässä maailmassa oikeasti on. Olen kiitollinen siitä, että olen saanut teiltä näin suuren "virtuaalituen", se todella auttaa. Tämä blogin pitäminen on ollut puhdistavaa. Vaikka tiedän sen, että vielä kauan tulen suremaan, varmasti lopun ikääni kaikkia menettämiäni ihmisiä ja asioita, minä tiedän että selviän.

 

Kaikista näistä ajatuksista kiitos kuuluu katkeruudelle. Sille kuinka se saa aikaan pahaa ihmisen sielulle. Siitä, kuinka sitä pitää purkaa muihin, viattomiin ihmisiin.

 

Tänään, juuri nyt, olen todella onnellinen. Minä elän, minä rakastan. Ja ennen kaikkea, minua rakastetaan!

 

Voikaa hyvin, löytäkää onni arjen pienistä ihmeistä J