... niin siis tällä erää! Nyt puhuin pistoksista. Tänään on viimeisten pistosten aika! Toki huomen illalla pistetään vielä pregnyl, mutta se on jo pala kakee näitten muitten jälkeen.

Pistäminen on tullut jo kovin kivuliaaksi. Tuntuu ettei löydy vatsasta enää kohtaa johon piikki uppoaisi kivuttomasti. Olen miehellenikin sanonut, että onneksi tätä vararengasta on sen verran, että pistäminen on (ainakin luulisin niin) helpompaa kuin laihalla ihmisellä. Saa ottaa vaan ronskisti vatsanahkasta(lue:läskistä) kiinni ja pistää.

Olen selvinnyt näistä hormooneista henkisesti helpolla. Tarkoitan siis mielialan vaihteluita ja sen sellaisia. Mutta koville tämä on ottanut. Joka ainoa ilta kun olen itseäni pistänyt, minua itkettää. En tiedä mistä se johtuu. Kaikkein kovin juttu minulle näitten pistosten sivuvaikutuksena on ollut seksihalujen katoaminen. Minä rakastan miestäni (sehän nyt jo on kai kaikille lukijoille tullut enemmän kuin selväksi) ja minä todella HALUAN häntä. Meidän seksielämä on ollut aina sanalla sanoen ihanaa. Enemmän kuin tyydyttävää. Ja nyt, yht äkkiä, minun haluni ovat kadonneet.

Kuinka paljon minä kaipaankaan sitä halun aaltoa, joka vain vie mennessään. Sitä tunnetta mikä minulle tulee kun katson miestäni ja koko vartaloni läpi kulkee sähkö. MIHIN HELVETTIIN NE HALUT ON KADONNUT???!!! Minä kärsin siitäKIN. Ja mieheni kärsii minun puolestani. Hän on niin kiltti ja kultainen. Hän ei ole ansainnut tätä. Enkä minä silti voi asialle mitään.

Haluan uskoa että vielä jonain aamuna minä saan herätä ilman tätä raastavaa tuskaa sydämessäni. Haluan olla NORMAALI! Haluan surra sitä, että tv:stä ei tule mitään hyvää ohjelmaa, tai sitä, että naapurin rouvalla on pidempi tukka kuin minulla. Vaikka tuskin koskaan saavutan tuota pistettä. Liikaa on jo ehtinyt tapahtumaan.

Tänään on kai hieman helpompi olla kuin eilen. Elän kuitenkin hetken kerrallaan.