Vaikka ei enää edes huvita laskea. Eilen illalla mulle tuli vaan sellanen olo et tää on tässä, ei onnistunut tämäkään hoito. Älkääkä kysykö miksi, en tiedä, mä vaan TIEDÄN. Menkkaolot lisääntyy pikkuhiljaa, tissit on lakannut kipuilemasta ja kaikki vetelyt ja väännöt mitä vattassa tapahtuu on menkkajuilintaa. Näin tää vaan meni. Joo, mä tiedän että nyt on "vasta" 7 piinapäivä, mutta silti, mä vaan tiedän sen asian.

 <?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

No, nyt pitäis sitten olla helpompaa ottaa negatulos vastaan…. Onhan se varmaan sinänsä että usko onnistumiseen on jo mennyt. MUTTA, aina sitä kuitenkin toivoo, ihan niin kuin ihan jokainen kierto tähänkin asti. Hullua kuinka sitä oikeasti toivookaan, jokaisen luomukierronkin sitä vaan toivoo vaikka tietää että luomusti meille hedelmöittyminen on mahdotonta. Kai ihmismieli koittaa sitten vaan jollakin lailla pitää sitä toivoa uudesta elämästä yllä.

Ja niin kuin aiemmin jo sanoinkin, nyt meillä on uskoa ja toivoa niihin tuleviin hoitoihin kun kerran nyt nähtiin että hedelmöittyminen on ylipäätään mahdollista. Seuraavaksi sitten isketään meikäläiselle piikki perseeseen (enhän mä sitä tiedä mihin se ihan konkreettisesti isketään) ja aloitetaan se oman hormonitoiminnan alasajo. Laskeskelin siinä eilen illalla että jos olisimme päässeet eteenpäin ihan normaalisti, olisi seuraava hoito joulukuussa. Ja koska kierto menee juuri niin että punktiot ja siirrot olis osuneet juuri tuonne pyhille, hoito olisi joka tapauksessa siirtynyt tammikuulle. Joten jos tätä hormonitoiminnan alasajoa koitetaan se kolme kuukautta, on seuraava hoito varmaankin sitten helmikuussa, eli se ei sitten kuitenkaan "venytä" tätä kuin sillä kuukaudella!

Odottelua, sitähän nämä hoidot on. Ainaista odottelua. Ensin odotetaan ultraa, sitten odotetaan seuraavaa ultraa, sitten odotetaan punktioo, sitten odotetaan hedelmöittyykö, sitten odotetaan jakautuuko, sitten odotetaan siirtoa, sitten vaan odotellaan. Ja oli lopputulos mikä tahansa niin siinäpä sitten taas ODOTELLAAN!!!! Vaikka no, se toinen odottaminen on varmasti huomattavasti mieluisampaa kuin se uuden hoidon odottaminen.

Mä olen kiitollinen siitä, että meillä on mahdollisuus ylipäänsä käydä hoidoissa, meillä on mahdollisuus käydä lähellä niissä hoidoissa ja jonottelematta. Joo, olen monesta kiitollinen MUTTA! Juuri tänään, juuri nyt mä haluan olla vihainen siitä että tää on just meille näin helvetin vaikeeta. Mä haluan juuri nyt rypeä siinä katkeruudessa MIKSI EI MEILLE?! Juuri nyt mä haluaisin mennä kotiin peiton alle itkemään tätä pahaa maailmaa.

Mä tiedän että kun menee taas muutama päivä, mulla on ihan hyvät fiilikset. Rinta rottingilla vaan kohti uusia pettymyksiä. Mutta niin kuin eilen juuri Haikkiksen kanssa puhuttiin että välillä tulee aallonpohjia, silloin on lupa antaa hetkeksi periksi, olla vihainen ja katkera. Kyllä sieltä sitten taas noustaan. Ja luojalle kiitos mä taidan pikkuhiljaa alkaa olemaan tän katkeruuden ja tuskan paremmalla puolella. Toki joo, olen ihan varmasti vielä pitkään katkera ja vihainen tästä kaikesta, olen lopun elämääni varmasti tietyllä tasolla surullinen lapsettomuudestamme, mutta pikku hiljaa mä ehkä jo haluan lähteä ihmisten ilmoille ja tavata ihmisiä. Paraneminen on kai käynnistynyt, hitaasti mutta varmasti. Pitkä tie on edessä, mutta koskaan ei voi olla perillä ellei lähde matkaa taittamaan, vai kuinka?