Voi kun sen tietäiskin jo tässä vaiheessa!! Vaan kun ei tiedä! Eikä oikeastaan uskalla edes ajatella. Mä oon niin monena vuodenvaihteena ajatellu, että tän vuoden on pakko olla parempi kun edellisen, enää ei vaan voi tapahtua mitään kamalaa ja silti aina vaan tapahtuu.

 <?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

Tuntuu uskomattomalta ajatella että tänä vuonna äitin kuolemasta tulee 2 vuotta. Ja isän kuolemasta 9 vuotta. Mihin tää aika katoaa? Molempien kuolema tuntuu edelleen olevan ihan yhtä lähellä kuin eilispäivä ja ikävä on NIIN suuri. Eihän tässä elämässä näin pitänyt käydä!

Ihan näinä päivinä meidän lapsettomuus täyttää kaksi vuotta. Mulle tuli tänä aamuna mieleen sellainen keskustelu jonka kävin erään ystäväni kanssa joskus kuusi vuotta sitten. Muistan kuinka istuttiin saunan lauteilla ja tämä ystäväni puhui siitä kuinka he yrittävät lasta mutta sitä ei vain kuulu. Muistan kuinka vieras se asia mulle silloin oli. En pystynyt millään lailla asettumaan ystäväni saappaisiin siinä hetkessä. Lapsi ei ollut itselleni sillä hetkellä millään lailla ajankohtainen, ei vähäisimmässäkään määrin suunnitelmissa. Silloin taisin olla sitä mieltä että en edes lapsia halua.

Nyt olen tilanteessa että tänään on toisen procren pistoksen aika. Kuumat aallot pitää aika kivasti otteessaan ja yöt on aika vaikeita, ei tuu uni ja sitten kun se tulee, heräilen vähän väliä. Muuten oon päässyt aika helpolla tän lääkkeen kanssa. Mielialanvaihtelut ei normaalia pahemmin vaivaa J Niitä pelkäsin eniten.

Jotenkin nyt suru jyllää taas sisuskaluissa. Ahdistaa ja pelottaa. Mutta eiköhän tämä taas tästä! Päivä kerrallaan eteenpäin mennen.