Taitaa olla taas pian viikon päivät aikaa siitä kun viimeksi ehdin kirjoittamaan. On vaan jotenkin niin kiire että ei ole ehtiny. Eikä kai mulla niin kauheesti oo ollu sanottavaakaan kun en oo halunnu hoidosta puhua. Aika jännää on tosiaan kuinka erilainen fiilis on tästä meneillään olevasta hoidosta kun aiemmista. Toivoa ei ole sitten EI YHTÄÄN ja tuntuu siltä et mitään hoitoa ei olla edes tekemässä. Mun on ollu pakko jopa laittaa joka illalle puhelimeen muikkari et mä muistan pistää! Siis mun joka oon aina ajatellu et miten kukaan voi tälläsen asian unohtaa!!!

 <?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

Mä oon huomannu viime aikoina et mua on alkanu ärsyttämään lapset! Ei kuulosta kovin lupaavalta ihmisen suusta joka käy lapsettomuushoidoissa ja toivoo lasta enemmän kuin mitään! Mut sit mä oon ajatellu sitä että se on mitä luultavimmin ehkä joku itsesuojelumekanismi joka jyllää lasten ollessa lähellä. Ja ystävän kanssa asiasta keskusteltuani mä oon siitä jopa jo ihan varma =)

Tää itse hoito ei ole tuntunu miltään, ei fyysisesti eikä henkisesti. Mä oon pistäny joka ilta ja vattanahka alkaa oleen aika turta, mutta ei mitään katastrofaalista. Totta tää asia on mielessä joka päivä, mut ei koko aikaa, ei todellakaan. Perjantaina meil on tarkistus ultra. Mä en usko että siellä on mitään mitä kannattais punktioida. En vaan jaksa uskoa. Mä oon suunnannu katseeni ihan täysin jo siihen että leikkaukseen mennään.

Viel tosta ärsytyksestä, mua on ärsyttänyt myös ihan suunnattomasti ihmisten kommentit, siis täällä ”oikeassa elämässä”. Uskokaa ihmeisiin, niitä tapahtuu, ei saa luovuttaa, kyllä se vielä siitä jne. jne.

MITEN IHMINEN VOI USKOA IHMEISIIN ILMAN MUNASOLUJA???????????? Ja nää kommentit on siis tullu entisen lapsettoman suusta!!

Tuleeko ihmiseen raskauden myötä joku sellanen geeni että unohtaa kaiken mistä ennen on puhuttu? Nimittäin mulle on JOKAINEN mun kavereistani jotka on enemmän tai vähemmän kärsiny lapsettomuudesta ja sit tullut raskaaks niin tehny sen ihan saman jutun. Silloin kun lapsettomuuskriisi on päällä niin silloin mun kanssa jaksetaan puhua kaikesta siitä mikä satuttaa ja tuntuu pahalta. MUTTA, kun ne kaksi maagista viivaa siihen testiin tulee, KAIKKI unohtuu! JOKAINEN niistä kavereista on alkanut käyttäytymään IHAN SAMALLA LAILLA kun ne ihmiset jotka ennen ovat tätä lapsetonta sanoillaan satuttaneet! Ja mun mielestä se on aika uskomatonta! Tai no, mistä helvetistä mä tiedän millanen musta olis tullu jos olisin raskaaksi tullu, ei ole kokemusta!

Se vaan sattuu! Ne sanat sattuu vieläkin enemmän kun muiden ihmisten ajattelemattomat kommentit. Jotenkin se, että YHDESSÄ on puhuttu siitä mikä sattuu ja sitten yht äkkiä kelkka kääntyy ihan totaalisesti! Mulla olis miljoona esimerkkiä näistä jutuista mutta mä en ala niitä tähän kirjottamaan. Mä vaan toivon et pelkän ajatuksen voimalla tää maailma muuttuis sellaseks paikaks että ihmiset ajattelis mitä ne sanoo (paraskin puhuja täällä kirjottaa), ihmisillä olis empatiaa, siis AITOA empatiaa ja kaikilla hyvä tahto….. niin varmaan, kuulostaa ihan yhtä varmalta kun mun raskaaksi tuleminen….

Näihin kuviin, näihin tunnelmiin…… Voikaa hyvin, niin mäkin teen… ainakin suurimman osan ajasta…. J