Taas uusi maanantai. Uusi päivä, uusi viikko, sama vanha suru. Tää lapsettomuuden aiheuttama suru on siitä niin erilainen kuin mikään muu suru, että tähän ei auta edes aika. Tämä suru on vaikea surra. Jos sinulta esimerkiksi kuolee joku rakas ihminen, totta kai sitä suree ja ikävä on sanoinkuvaamaton (sen tiedän ihan liiankin hyvin) mutta, sinulla on muistot siitä menetystä ihmisestä, sinulla on valokuvia, tavaroita, jotain konkreettista jolla edesmennyttä ihmistä muistella. Syntymättömästä lapsesta sinulla ei ole mitään. Ei niin yhtään mitään. Paitsi tämä niin äärettömän kipeä tyhjä syli. Ja se ei ikävään auta! Päinvastoin!

 <?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

Ulkopuolisten ihmistenkin on huomattavasti helpompi ymmärtää sinun surevan poisvietyä rakasta, mutta millä selität ihmiselle joka ei koskaan ole itse joutunut lapsettomuuden kanssa tekemisiin että suret ja kaipaat jotain mitä ei koskaan ole ollutkaan? Miten selität sen tunteen kun näet raskaana olevan naisen, näet perheitä työntämässä vaunuja, miten selität kenellekään  sitä suunnatonta tuskaa jonka se tyhjä syli saa aikaan? Miten tämä suru selitetään? Miksi sitä ylipäänsä täytyy selittää kenellekään? Miksi ihmiset ”vaativat tilille” siitä surusta jota sisälläsi kannat?

 

Mä olen paljon miettinyt sitä asiaa että mulla on sellaisia kavereita jotka ovat sitä mieltä että lapsettomuudesta PITÄÄ olla avoin, ihan muiden ihmisten takia!!! Kyllä, luit aivan oikein! Juuri muiden ihmisten takia jotta ne muut tietäisivät missä mennään! Kuinka paljon yllätyt siitä, kun seuraavaksi kerron että juuri nämä ihmiset ovat itse saaneet lapsensa helpolla? Niin arvelinkin, en onnistunut yllättämään tällä tiedolla lainkaan! Entä jos itse alkaisin vaatimaan kaikkia kavereitani kertomaan heti kun he itse alkavat yrittämään lasta, ihan vain siksi että tietäisin missä mennään? Niinpä, en usko että onnistuisi.

 

Ymmärrän toki sen, että ihmiset ympärillä haluaisivat tietää missä mennään milloinkin, mutta entä jos en halua kertoa? Olenko heille sen jälkeen vähäpätöisempi ja huonompi ihminen kun en haluakkaan pitää heitä ajan tasalla? Ajattelevatko he koskaan että ehkä se pelkkä kertominen tekee kipeää? Eikö meillä lapsettomilla ole oikeutta pitää raskauden ensimmäistä kolmatta asiaa omana salaisuutena niin kuin on muilla? Niin siis siinä tapauksessa jos raskaus edes alkaa….

 

Me olemme Murun kanssa päättäneet, että kun meille seuraava hoito tehdään, se on meidän kahden välinen asia (miinus tietenkin blogimaailmaJ). Ja juuri siitä syystä kukaan, ei kukaan ”tosielämän” ystävistä tiedä blogistani. Ainoastaan te, joihin olen saanut kunnian tutustua täällä ja tietenkin Muru. En ole halunnut kertoa, juuri siitä syystä että olisi paikka jossa voisin olla täysin rehellinen tunteistani pelkäämättä koko ajan sitä, että joku tuttu lukee ja loukkaantuu sanoistani. Enkä aio tästä kertoakkaan. En koskaan. Jos ihme meille joskus vielä suodaan, saattaa olla että alan pitämään raskaus blogia, saattaa olla että en. Se on kuitenkin sellainen jonka osoitteen voin joillekin antaa. Ehkä.

 

Tässä tämän päivän pohdiskeluja. Elämä on täynnä suuria kysymyksiä. Helppoja ja vaikeita. Ikävä kyllä kaikkiin ei koskaan saa vastausta. On vain jatkettava etsintää, totuuden, sen oman totuuden etsintää. Voikaa hyvin!