On käyty keskustelua siitä, kuinka vaikeaa meille lapsettomille on mennä katsomaan muiden vauvoja, sitä pienen ihmisen mukanaan tuomaa iloa ja onnea. Rasavillirusakon blogissa anonyymi oli käynyt kommentoimassa että miksi me emme mieti sen tuoreen äidin/isä pahaa mieltä siitä jos me emme mene. Kommentti itsessään oli sellainen ystävälliseen sävyyn kirjoitettu, ei siis mikään syyttelevä sormella osoitus meitä lapsettomia kohtaan, joka mielestäni on hieno juttu! Kaikki kommentit kun on tervetulleita silloin kun ne kirjoitetaan niin että ne antavat ajattelemisen aihetta eikä nosta ensimmäisenä niskakarvoja pystyyn.

 <?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

No, nyt siis asiaan! Juuri tuo asia on aika monitahoinen juttu. Tottakai me lapsettomat olemme todellakin miettineet asiaa monelta kantilta. Olemme ihan varmasti jokainen käynyt jossain kohtaa oman jaksamisen kustannuksella katsomassa niitä pieniä ihmeitä. Olemme keränneet itsestämme jokaisen voiman rippeen, hymyillen onnitelleet tuoreita vanhempia, kotiin päästessämme itkeneet kipeästi omaa tyhjää syliämme.

Minä ymmärrän sen, että ihminen, joka on saanut lapsensa helpolla ei pysty asettumaan meidän saappaisiin, ei pysty ymmärtämään sitä kipua jota me tunnemme. Emmehän mekään pysty kuvittelemaan kuinka suurta se rakkaus, kuinka suuri on elämän mullistus jonka lapsi syntyessään mukanaan tuo. Mutta miksi se on niin että meidän pitäisi niellä oma tuskamme ja olla niin kuin muut odottaa meidän olevan, satuttaa itseämme siksi että muille ei tule paha mieli? Miksi lapsettomilta odotetaan ymmärrystä ilman että meille annettaisiin sitä vastavuoroisesti?

Tiedän, että tuo on se ääripää, siis tuo ajatus että meidän pitäisi aina ymmärtää mutta meitä ei ymmärretä. Tottakai on niitä ihmisiä jotka yrittävät ymmärtää meitä vaikkei itse olisi lapsettomuutta kokeneetkaan. Mutta on myös niitä jotka eivät edes halua yrittää ymmärtää. Enkä tällä tarkoita sitä, että me lapsettomat olemme absoluuttisen oikeassa aina. Minä en ainakaan ole ollut. Enkä tule olemaankaan. Pitäisi pystyä keskustelemaan asioista, meidän lapsettomien pitäisi rehellisesti pystyä sanomaan että minä en voi tulla koska se sattuu liikaa. Mutta sekin on vaikeaa. Tuntuu kuin omalta osaltaan pilaisi toisen onnen vastasyntyneestä.

Kunpa kaikki lapselliset ymmärtäisivät sen asian, että me emme ole surullisia siitä, että he ovat saaneet lapsen, vaan me olemme surullisia siitä, että me emme saa. Se kaikki on meille vain kipeää muistutusta siitä mitä vaille me itse olemme jääneet.

Itselläni on molempia kokemuksia asiasta. On ihmisiä jotka ymmärtävät sen, että jo pelkkä puhuminen asiasta tekee liian kipeää eivätkä he kysele, kuuntelevat jos tahdon puhua. Sitten on niitä ihmisiä jotka ovat sitä mieltä että pitäisi puhua, muiden takia, sen takia että muut tietäisivät missä mennään. Ja nämä ihmiset ovat juuri niitä jotka eivät ole valmiita antamaan itse itsestään mitään. Eivät hekään kerro meille omista tuskistaan ja suruistaan.

Tämä on taasen asia josta voisi puhua loputtomiin. Asia josta meillä jokaisella on varmasti jonkinlaisia kokemuksia, puolelta ja toiselta. Tämä maailma olisi vain niin paljon parempi paikka elää ja olla jos me kaikki voisimme ymmärtää toinen toistamme. Mutta se on mahdotonta. Siksi meistä jokaisen on vain elettävä niin kuin itselleen parhaaksi katsoo.

Voimaa ja jaksamista kaikille, niin lapsettomille kuin lapsellisillekin. Jokaiselle siihen omaan tilanteeseen, omiin suruihin ja iloihin. Toivokaamme että jokainen meistä löytäisi elämänsä jokaiseen päivään sen pienen ilon helmen, juuri sen jonka avulla jaksaa jatkaa.