Jaahas, vanha sananlasku pitää taas paikkansa, kun kissa on poissa niin hiiret hyppii pöydillä J

 <?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

KIITOS teille ihan jokaiselle kommenteistanne!!!! Erityisen kaunis kiitokseni teille kaikille lapsellisille jotka olette käyneet kertomassa oman mielipiteenne! Tahtoisin jokaiselle kommentoida jotakin, mutta taitaisi tulla sen verran pitkä kirjoitus että yritän nyt ihan yleisluontoisesti asiaa "ruotia".

 

Se vain on niin julmetun vaikeaa tässä elämässä pystyä astumaan täysin toisen ihmisen saappaisiin. Oli kyse mistä tahansa asiasta. Toista on mahdoton täysin ymmärtää silloin jos ei ole itse kokenut samaa, eihän se täysin onnistu silloinkaan vaikka olisitkin saman kokenut. Meistä jokainen kun kokee asiat omalla laillaan, tuntee ne omat tunteensa.

 

Tiedän että tämän lapsettomuuden (ja monen muunkin tilanteen) aikana olen itse käyttäytynyt väärin. On monta tilannetta jossa minun olisi pitänyt katsoa peiliin. Ja voitte olla varmoja siitä, että sen olen tehnytkin. Monesti olen vaiennut kun olisi pitänyt avata suuni, monesti olen avannut suuni kun olisi pitänyt vaieta. Olen surrut kipeästi tämän itse lapsettomuuden lisäksi sitä, kuinka paljon olen erkaantunut siitä maailmasta jossa joskus elin. Ja se, siis juuri se erkaantuminen, on ollut MINUN oma valintani.

 

Omaan tilanteeseeni on vaikuttanut kaikki se, mitä olen joutunut kokemaan. Liian paljon, liian varhain. Olen tuntenut eläväni, miten sen nyt selittäisi, aivan eri maailmassa niiden ihmisten kanssa jotka ovat olleet ympärilläni. En osaa selittää sitä asiaa, enkä todellakaan tarkoita sitä, että muut ovat ymmärtämättömiä eivätkä välitä, vaan sitä, että en ole itse osannut hakea apua. En ole osannut turvautua niihin ihmisiin jotka ovat lähelläni olleet. Ja tämä asia on aiheuttanut todella paljon muutoksia elämässäni. Olen ihminen, joka surun ollessa kipein, käperryn omaan itseeni enkä osaa pyytää apua. Eikä se ole kenenkään muun syy kuin minun. Tiedän siis sen, että myös minussa on PALJON vikaa, niin paljon parantamisen varaa omassa käytöksessäni.

 

Sitten siihen lapsettomuuteen. On kommentoitu sitä, että meidän pitäisi pystyä ajattelemaan niin, että ei tämä sentään ole maailman vakavin asia. Niin, se riippuu siitä mihin sitä vertaa. On tilanteesi tässä maailmassa mikä tahansa, AINA on joku jolla on asiat huonommin. Me emme näe nälkää, meillä on koti, meillä on läheiset ihmiset, me olemme terveitä, me näemme, kuulemme ja osaamme puhua. Ja kuinka kiitollinen minä olenkaan kaikista noista asioista. Mutta mitä sitten kun joudut elämässäni tilanteen eteen, jolloin joudut määrittelemään itsesi täysin uudestaan ihmisenä? Kun sinut pakotetaan ymmärtämään että sinun elämäsi ei jatku enää seuraavassa sukupolvessa. Ei tule uutta elämää. Et koskaan tule saamaan lasta.

 

En usko että jos lapselliselta ihmiseltä vietäisiin lapsi, että hän pystyisi ajattelemaan että no, onhan tässä maailmassa pahempiakin asioita. Se on meille samankaltainen tilanne. Ei se tee siitä helpompaa vaikka emme koskaan ole fyysisesti saaneet nähdä tai pidellä lasta, hänet on kuitenkin viety meiltä. Kuinka paljon omat ajatukseni ovatkaan muuttuneet tämän "matkan" varrella. Silloin kun jätimme ehkäisyn ajattelin, "tulee jos on tullakseen ja jos ei tule niin sitten mietitään jotain muuta". Vaan kuinka kävikään kun lasta ei oikeasti tullut. Se ei todellakaan ole niin yksinkertaista. Lapsettomuus on asia joka mullistaa koko elämän. Se muuttaa sinut ihmisenä ihan täysin. Ainakin minulle on käynyt niin. Se sattuu, se lyö sinut voimattomana maahan, se rikkoo sinut sielua myöden. Se on tuska joka tuntuu siltä kuin sinua syötäisiin elävältä. Suru joka syöpyy jokaiseen soluusi. Se on ja pysyy. Sitä ei paranna edes aika.

 

Silti, silti meidän pitäisi omalta osaltamme muistaa käyttäytyä niin, että emme loukkaisi muita ihmisiä sillä asialla. Aivan kuten lapsettomienkin pitäisi pystyä. Mutta me ihmiset kun olemme sellaisia, että jotenkin sitä vaan auttamatta "jämähtää" siihen omaan oloonsa, olkoon sitten suru taikka ilo. Sitä näkee sen oman tunteensa ja jotenkin sitä vain odottaa että muut tuntisivat sen saman. Kuten jo edellisessä postauksessa kirjoitin, kunpa me kaikki pystyisimme ymmärtämään toinen toistamme, silloin olisi paljon helpompaa. Mutta se on mahdotonta.

Nyt tuntuu siltä, että tätä asiaa riittäisi loputtomiin, mutta taidan lopettaa tältä erää tähän, jatkan sitten taas uudella kirjoituksella jossa taidan pohtia juuri tuota lapseton-lapsellinen asiaa. Kiitos sinulle joka jaksoit lukea tämän loppuun asti! Aurinkoa juuri sinun päivääsi!