Jep! Nää mun elämäni tilanteet alkaa jo tuntuun itestäkin siltä että nää ei voi olla enää edes totta! Tai no, pakko kai se uskoa on kun sen itse kokee…

 <?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

Kuvitelkaapa itsenne istumaan iltaa kavereidenne kanssa. Olet ainoa lapseton porukassa jossa muut tietää tilanteesi. Ensin istut ja katselet kuinka yksi raskaana oleva vetää savuja huolettomasti edessäsi ja yrität olla välittämättä asiasta. Sitten ennen pitkää löydät itsesi istumassa yksin toisessa huoneessa kun muut keskustelee toisessa huoneessa lapsistaan ja lapsiarjesta. Ai ei oikein luonnistu mielikuva? No, jospa minä kertoisin miltä se tuntuu!

 

Se sattuu. Se sattuu niin helvetin lujaa ja niin helvetin syvälle. Istut ja yrität pidätellä itkua. Tiedät, että et kuulu porukkaan. Toivot hiljaa mielessäsi että joku tulisi ja kysyisi ”Mitä teille kuuluu?” ja silti tiedät koko ajan että kukaan ei sitä tule tekemään. Se siitä illasta sitten, mä en voi sen enempää siihen paneutua, tulee vaan turhaan paha mieli.

 

Meillä kävi viikonloppuna kylässä pariskunta joka odottaa lasta (mikä yllätys meidän kaveripiirissä….). Ihmiset on aivan ihania, mutta voi luoja mua sattuu katsella sitä vauvamahaa. He tietävät meidän tilanteen eivätkä ikinä ”tyrkytä” meille mitään vauva asiaa, kertovat jos kysymme. Noissa tilanteissa mä tunnen ihan älyttömän suurta huonoutta itseäni kohtaan kun sen mahan katsominen tuntuu niin pahalta. Koska jälleen kerran sanoakseni, enhän mä ole surullinen siitä että muille tulee lapsia, mä olen surullinen siitä että meille ei tule. No, se oli sellanen viikonloppu se.

 

Menkat ne alkaa taas odottaa itseään. Vaikka kyllähän mä sen tiesin jo aiemman keskenmenon perusteella että kierto menee sekaisin. Nyt vaan on ollut sellasta ihmeellistä hyvin vähäistä tuhruvuotoa jo kolmatta päivää. Ehdinkin jo luulemaan että vuoto alkaa mutta ei. Toivottavasti se vuoto sieltä nyt kuitenkin alkais ja päästäis aloittamaan PAS. Toiveita ei hoidon suhteen ole, eihän me edes uskota että se alkio selviää sulatuksesta, mutta lähinnä mä ajattelen sitä että päästäis tän kierron jälkeen aloittamaan sit se viimeinen ICSI.

 

Tässä me nyt sitten ihan oikeasti ollaan. Menossa kohti viimeistä hoitoa. Yhä edelleen lapsettomina. Olemme tilanteen edessä jossa meidän on ihan oikeasti opeteltava elämään ilman lasta. Ihmiset sanoo meille että no kyllä te siitä selviätte. Niin no, eipä meillä kai muutakaan vaihtoehtoa ole. Mutta kuka kertoo meille että millä eväillä? Kuka kertoo meille sen, kuinka selvitään siitä, että IHAN JOKAISENA päivänä, meidän elämän loppuun asti me kaipaamme sitä lasta jota meille ei koskaan annettu? Kuka kertoo sen, kuinka selvitään sen tunteen yli, että me emme kuulu mihinkään? Tottakai me olemme molemmat enemmän kuin kiitollisia siitä, että meillä on todella onnellinen avioliitto mutta jokainen kai ymmärtää senkin, että mikään muu tässä maailmassa ei korvaa lasta.

 

Päivä kerrallaan eteenpäin. Aika kai jollain tasolla helpottaa, mutta tätä asiaa aikakaan ei paranna. Tämä kaipuu ei katoa koskaan.