... ilmeisesti koska henki kulkee!

Ensin tahdon lähettää sylillisen onnea ja tarrasukkia ElishiaK:lle, olet ajatuksissani. Toivon sydämestäni että pieni pysyy matkassa maaliin saakka!

On se kumma miten täysin ventovieraan ihmisen raskautumisesta voi olla näin onnellinen. Niin paljon kuin lähellä tapahtuvat raskautumiset ottavat koville, ElishiaK, sinun uutisesi oli onnen kyyneleitä tulvillaan!

Omaan olemiseen.... no, menkkoja jälleen odotellessa. Vaikka oli varma tieto siitä, että raskautuminen ei voi olla mahdollinen tässä kierrossa(mönkään menneen hoidon vuoksi), on pettymys silti aina niin raastava. Ja jotenkin sitä, kaikkia todennäköisyyksiä vastaan, toivoi, että juuri tämä kierto toisi ihmeen meidän perheeseen. Mutta kun ei niin ei. Nyt on edessä ensimmäinen IVF. Toisena vuotopäivänä alkaa Gonal F piikittely. Pelottaa. Pelottaa niin helvetisti. Ennen kaikkea kai se pettymys taas kun ei mitään tapahdu. Pelkään ettei follit kasva, pelkään punktiota, pelkään että solut ei hedelmöity, pelkään siirtoa, pelkään negaa.... Tämä lista on loputon.

Toivoisin voivani vihdoin hengittää. Onko se minulle koskaan enää mahdollista?

Viimeisen reilun puolen vuoden aikana tämä tyhjän sylin kipu on ajoittain kasvanut sietämättömäksi. Raskaus uutisia on tullut 13!!! Olen alkanut pelkäämään jokaista kertaa kun puhelimeni soi, kuka tällä kertaa? KOSKA ON MEIDÄN VUORO!!!??? Olen itkenyt, itkenyt, itkenyt. Huutanut ja ollut hiljaa. Kärsinyt. Kuinka kipeä voi olla ihmisen sielu? Olen surrut elämässäni jo niin paljon, etten enää edes tiedä miten eletään ilman surua. Onko elämää ilman surua?

Toisaalta tahtoisin säilyttää toivon, toisaalta en tahdo toivoa enää koskaan. Olen miettinyt sitäkin, miten mieheni kestää kaiken tämän. Tiedän kyllä että hän kestää, mutta tahtoisin antaa hänelle itsestäni jotain muuta kuin hulluuden rajoja lähestyvän hormoonihirviön. Sillä on päiviä jolloin en tunne enää edes itse itseäni.

Onko tämä syli iäti tyhjä?