Mä oon viime päivinä hiljaa sisälläni tutkiskellut itseäni ja omia tuntojani. Mä oon käpertynyt itseeni niin lujasti. Mä en oikeastaan edes halua enää puhua kenenkään kanssa tästä lapsettomuudesta. Kotonakin asiasta puhuminen on aika vähissä. Mutta jos joskus siitä jotain puhun, niin Murun kanssa ne asiat puhutaan.

 <?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

Raskautumisia, synnytyksiä, lasten synttäreitä, niitä on ympärillä enemmän kun riittävästi. Mä oon siihen kaikkeen vaan niin ulkopuolinen. Enkä mä jaksa enää oikeastaan enää edes yrittää. Mä olen ihan varmasti loukannut läheisiä ihmisiä sillä että mä olen luovuttanut. Luovuttanut siitä, että jaksaisin iloita muiden puolesta, luovuttanut siitä että kertoisin miltä musta tuntuu. Ja mä olen pahoillani siitä jos niin on käynyt että olen loukannut. Mutta ainoa keino mun omaan selviytymiseen on nyt se, että mä kuuntelen vain itseäni. Itsekästä? Joo, kyllä, mutta jos se on ainut keino mun selvitä tästä eteenpäin niin silloin mun on se tehtävä. Ja mä olen sen verran saanut muiden osalta itsekästä käytöstä osakseni, että mä en jaksa pyydellä anteeksi.

Pieniä vauvoja mä en ole voinut mennä katsomaan, saati ottamaan syliini, enää pitkään aikaan. Se on se kaikkein kipein muistutus siitä, mitä ilman itse on jäänyt. Isommat lapset ei niin paljona satuta kuin pienet vauvat, mutta ihan riittävästi silti.

Tuntuu että puheenaiheet kavereiden kanssa alkaa loppumaan kun mulla ei ole kerrottavaa lapsista, ei yövalvomisista, ei korvatulehduksista. Mä ymmärrän sen, että se pieni ihminen täyttää koko maailman, mutta olen siltikin väsynyt siihen, että jos esimerkiksi puhun kaverini kanssa puhelimessa niin puolet ajasta menee siihen kun hän puhuu lapselleen. Ymmärrän senkin, että lasta on käskettävä silloin kun on sen aika, on sitten puhelimessa tai ei, mutta kun tietää puhuvansa lapsettoman ystävän kanssa, onko silloin pakko käyttää aika lapselle lepertelyyn? No, se nyt vaan on niin. Ja niin se tulee aina olemaan.

Meidät on monessa kohtaa jätetty ulkopuolelle. Meitä ei kutsuta lasten synttäreille, eikä paljon muutenkaan kyläilemään. Me ei kuuluta joukkoon koska meillä ei ole lapsia. Se loukkaa. Mutta sitten taas toisaalta, se olisi jotain todella kamalaa mennä paikkaan joka on täynnä lapsia, eläviä, kipeitä todisteita siitä mitä ilman itse on jäänyt. Eli loppuviimeksi vaikka se loukkaakin että on jäänyt ulkopuoliseksi, niin toisaalta se on kuitenkin siunaus.

Ja olemmehan mekin jättäneet muut ihmiset ulkopuolelle meidän elämästä. Siitä, mitä meille ihan oikeasti kuuluu ja miten me voimme. Me emme halua puhua hoidoista, emme lapsettomuuden tuskasta. Se on meidän valinta. Kaikki eivät sitä osaa kunnioittaa, mutta sille ei voi mitään. Ihan yhtä lailla se on kai lapsellisten valinta jättää meidän ulkopuolelle, minun täytyy vaan muistaa kunnioittaa sitä, heidän päätöstään. 

Askel kerrallaan mennään eteenpäin. Tie on kivinen ja raskas, mutta eteenpäin on mentävä. Ehkä jonain päivänä vielä osaan olla onnellinen. Ehkä minut jonain päivänä saavuttaa rauha ja hyväksyminen siihen, että meidän sylit ei koskaan täyttyneet. Onneksi meillä on rakkaus, sitä meiltä ei voi kukaan viedä. Sen avulla me jaksamme eteenpäin.