Siitä onkin jo viikko vierähtänyt kun viimeks oon kirjoittanut. On monena päivänä pitäny, mutta aika vaan jotenkin on menny niin nopsaan että en ole yksinkertaisesti ehtinyt.

 <?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

Toissailtana (siis 3.pvä) pistin nyt ekan ”vaihdevuosipiikin”. Se oli jotenkin sellanen hetki meille molemmille, että ensimmäistä kertaa me itkettiin YHDESSÄ tätä asiaa. Siinä me oltiin sohvalla sylikkäin, pidettiin kiinni lujaa ja ITKETTIIN. Tähän asti joka kerta jos toiselta on tullut itku(siis useimmiten se itkijä olen minä) toinen on ollut lohduttaja. Mutta kuinka lohdullista olikaan itkeä yhdessä. Helpottavaa. Mä en pysty edes kuvaileen sitä tunnetta mikä siinä hetkessä oli. Jotain niin suurta tuskaa ja samalla kuitenkin suurta helpotusta ja ennen kaikkea turvaa siitä että toinen on siinä ihan lähellä ja tuntee sen saman tuskan.

Mä oon huomannu sen, että mitä kauemmin aikaa kuluu, sitä kirkkaammin mä ymmärrän sen, että tää tosiaan on meidän yhteinen juttu. Sitä on vaikeaa selittää, kyllähän mä olen sen todellakin koko ajan tiennyt että Muru on ihan yhtä täysillä tässä mukana kun minäkin. Mut jotenkin vaan aina Muru on jaksanut olla mun puolesta vahva ja jaksanut tsempata mua. Nyt kun niitä konkreettisia tuskan merkkejä alkaa näkyyn myös Murussa, se pysäyttää. Ja tuo meitä entistä lähemmäs toisiamme. Se on suurin lohtu mitä mä voin saada. Ainakin se on varmaa että rakkaus kasvaa ja se voi hyvin.

Mulla oli tosiaan viikonloppuna se ihana vieras =) Ja meillä oli NIIN ihanaa, kivaa, hienoa jne. Ihminen jonka näet ensimmäistä kertaa ja heti tuntuu niin kuin olisit tuntenut hänet aina. Uskomatonta!! Mä tiesin että meillä sujuu hyvin, mutta kaikki sujuikin vieläkin paremmin!!! Kuinka vapauttavaa ja parantavaa oli puhua ihmisen kanssa joka ymmärs puolesta sanasta, tai sitten pelkästä katseesta =) Ja jos mä jotain tiedän se on se, että tästä alkoi Ystävyys joka kestää läpi elämän!

Nyt mun täytyy taas mennä, voikaa hyvin!!!