Rasavillirusakon kommentista edelliseen postaukseeni sain kipinän kirjoittaa juurikin siitä asiasta, kuinka paljon parisuhde merkitsee.

 <?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

Kertaakaan en ole ajatellut niin, että jos me ei Murun kanssa lapsia saada, että haluaisin lapsen joka tapauksessa, hinnalla millä hyvänsä. En todellakaan. Mä haluan lapsen nimenomaan Murun kanssa, en kenenkään muun. Jos on niin, että meille sitä lahjaa ei koskaan anneta, olkoon se sitten niin. Mutta Murusta mä en luovu.

Varmasti yksi pahimpia hetkiä tän meidän lapsettomuuden aikana on ollut se, kun joskus jo varmaan pari vuotta sitten, kun yritystä oli takana vasta vajaa vuosi, mä itkin ja surin jälleen kun vuoto alkoi. En halunnut puhua edes asiasta, itkin ja ehkä "vähän" kiukkusinkin kotona J. Sitten Muru sanoi, että hänestä tuntuu siltä, että jos me ei saada lasta, mä en myöskään halua elää hänen kanssaan. Voi luoja että muhun sattu silloin! Muhun sattu kun mä tajusin kuinka tiukasti mä olin pitänyt surun "omanani" siitä kun lasta ei kuulu. Mä tajusin kuinka idioottimaisesti mä olen käyttäytynyt oman tuskani kanssa. Silloin mä päätin, että vaikka mä en mitään muuta elämässäni osaisi tehdä, niin siitä mä aion pitää huolen että Murun ei koskaan ikinä tarvi sitä asiaa pelätä – ja se päätös on pitäny J

Se hetki oli mulle silläkin lailla jonkinlainen "käännekohta" et silloin mä tajusin sen kuinka paljon Murukin asiaa suree. Mä olin jotenkin lapsellisesti siihen asti ajatellut että se on MUN suruni, MUN tuskani, Muru kun aina jaksoi sanoa että "kyllä se sieltä viel tulee". Mä kuvittelin että Muru ei sure vaan aina vaan uskoo ja luottaa siihen että kyllä meille vielä lapsi annetaan. Silloin mä tajusin sen asian et se, että Muru aina vaan sano sitä, että kyllä se sietä viel tulee, sen takia, että MÄ jaksaisin. Potkiakseen MUA eteenpäin, uskoakseen MUN puolesta. Oma surunsa jäi jonnekkin hänen sisälleen vain siksi, että MÄ jaksaisin. Melkonen herätys meikäläiselle! Mutta onneks se herätys tuli! Se autto mua ymmärtään ihan oikeesti sen, että tää on YHTEINEN suru!

Ja niin paljon kun mä sitä lasta kaipaankin, me molemmat kaivataan, niin kyllä mä silti oon sitä mieltä että suurin ihme mitä mulle koskaan voi tapahtua, se mulle on jo tapahtunut, mä olen saanut Murun. Murua mä en vaihtais mihinkään, en edes lapseen. Ja mä kiitän ihan jokaisena päivänä tästä rakkaudesta jonka mä olen osakseni saanut. Siitä, että mulla on ihminen joka kantaa mua silloin kun mä en ite jaksa. Ihminen joka elää mun rinnalla, niin hyvinä kun huonoinakin päivinä. Rakastaa mua juuri tällaisena!! Voiko ihminen enempää pyytää?

muoks* tänään on se lääkäri iltapäivästä, jännittää, pelottaa.... huomenna sitten niitä kuulumisia.....