Mä niin kuvittelin että mä alkaisin pikku hiljaa pääseen voiton puolelle tän tuskan kanssa, vaan toisin kävi. Nyt ryömitään taas niin pohjamutia että en usko että koskaan on tämä asia sattunut näin lujaa. Usko siihen, että vielä jonain päivänä meillä se oma nyytti sylissä olisi on todellakin ihan täysi nolla. Mun on nyt vaan pakko alkaa varautumaan siihen että lasta meille ei koskaan tule.

 <?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

Olo on täysin tyhjä ja turta. Mä tiedän, että jos me joskus olemme sen tilanteen edessä että lasta ei meille tule, niin mä en tule koskaan selviämään siitä asiasta kokonaan. En vaikka kuluisi kuinka paljon aikaa. Eilen illalla siinä taas itkiessäni kysyinkin murulta että mikä järki tässä elämässä oikeasti on jos ihan koko ajan täytyy surra? Mä en vaan jaksa ymmärtää. Mä en enää jaksa olla vahva, mä en enää halua olla vahva.

Mä en kestä ihmisten sääliä. Enkä mä myöskään kestä sitä ihmeen odottamista muiden suunnalta, tarkoitan siis sitä että muut hokee meille että kyllä se sieltä vielä voi tulla ihan luomustikkin. MITEN VITUSSA SE TULIS LUOMUSTI JOS MULLE TEHDÄÄN VAIHDEVUODET?????!!!! Ja yleensäkin, joo, onhan noita ihmetarinoita mutta kun ne EI TAPAHDU MEILLE!!!!! Enkä mä jaksa enää kantaa sitä muidenkin surua tästä meidän asiasta. Se on ihanaa, liikuttavaa, koskettavaa jne. kuinka meidän läheiset elää meidän mukana tässä. MUTTA, mä kun olen aina ollut sellanen että mä tuppaan kantamaan muidenkin surun ja murheen niin voitte kuvitella mikä määrä sitä juuri nyt on kannettavana. MÄ TIEDÄN, mä tiedän kyllä että se ei ole mun tehtäväni mutta minkäs teet.

Mä olen vierestä seurannut JOKAISEN lapsuuden aikaisen kaverini raskaudet, synnytyksen, lapsen kasvamiset. Eikä sillä, kaikista (ainakin melkein) olen ollut onnellinen. Mutta oma sydän, se itkee verta. Tämä syli on juuri nyt tyhjempi kuin koskaan. Mä tunnen sen tyhjyyden fyysisestikin. Ja se sattuu. Se sattuu niin saatanasti.

En tiedä, kai mun pitäis mennä jonnekkin juttelemaan näistä oloistani, mä en vaan jaksa. Juuri nyt mä en edes halua. Mä haluan nyt käpertyä omaan itseeni, mun on nyt pakko. Tätä tuskaa mä en pysty jakamaan kenenkään muun kuin murun kanssa. Mä tiedän senkin että tulee parempi päivä. Mä tiedän että tästäkin taas noustaan, mutta juuri nyt, juuri nyt tää taakka on vaan liian raskas kantaa.