Takana taasen yksi huonosti nukuttu yö. No, omaa tyhmyyttä, join kaksi kuppia kahvia illalla ja tiesinhän jo juodessani että bye bye yöunet. Onneksi edellis yö tuli nukuttua kunnolla, se helpottaa.

 <?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

Mä olen taas harrastanut ajatustyötä! Mä olen ihmetellyt jo kauemman aikaa ihmisten ajatusmaailmaa. Olen törmännyt useammin kun kerran tän meidän lapsettomuuden aikana siihen, että puhe ei kertakaikkiaan mene perille! Olen karvaasti katunut muutaman kaverini kohdalla sitä että olen suuni avannut ja kertonut tästä lapsettomuudesta. Olen pyytänyt (siis USEAMMAN kerran) että multa ei asiasta kyseltäisi, puhun sitten kun siltä tuntuu. Mutta kun ei puhe mene perille niin se ei mene! Pahimmat on kaksi kaveriani, jotka kysyy ja kysyy vaikka olen sanonut (aika kärkkäästikkin) että EN halua asiasta puhua.

Mutta mitäpä sitä voi vaatia ihmiseltä jonka elämä on aina vaan soljunut eteenpäin ilman sen suurempia vastoinkäymisiä. Jotenkin sitä vaan olis toivonut saavansa sen verran kunnioitusta että olisivat toiveitani kuunnelleet. Tämä kaikki on aiheuttanut sen, että en enää halua olla heidän kanssaan tekemisissä. En vain halua. Eikä mun ole pakko. Onneksi olen oppinut sanomaan ei.

Olen sanonut murulle, että vaikka se oma nyytti joskus meillä sylissä olisikin, en usko että välini koskaan korjaantuvat näihin ihmisiin. Sääli sinänsä, että esimerkiksi nämä kaksi "pahinta" ovat eläneet lähelläni lapsesta saakka. Mutta ei kai minunkaan ihan kaikkea pidä kestää?

Olemme murun kanssa huomanneet, että me ei kuuluta tavallaan mihinkään koska meillä ei ole lapsia. Meitä ei kutsuta esimerkiksi kenenkään syntymäpäiville. En tarkoita sitä että jos jossain on lasten kutsut niin meidät sinne pitäisi kutsua (vaikka niin lapsenmielisiä olemmekin), vaan yleensä sitä, että meitä ei enää huolita lapsellisten porukkaan. Muru sanoikin tässä taannoin kun asiasta puhuttiin, että jos se oma lapsi joskus on, ja silloinhan niitä kutsuja alkaa tulemaan, niin hänen tekis mielensä sanoa että haistakaa vi*** kaikki, kun ei me olla ennenkään kelvattu, niin ei meidän tarvi kelvata nytkään. Ja niin julmalta kun se ehkä saattaa kuulostaakkin, mä olen ihan samaa mieltä.

Mulla on muun muassa kaksi sellaista kaveria, joiden kanssa olen ollut lapsesta asti tekemisissä. Ennen he eivät pitäneet toisiinsa mitään yhteyttä, mutta nyt, kun molemmilla on lapsia, olen minä jäänyt välistä pois ja he viettävät aikaa toistensa kanssa. No, tätä tää elämä kai sitten on. Tähän lapsettomuuteen liittyy vaan niin paljon kaikkea sellaista mitä ei ihminen, joka tätä ei ole koskaan kokenut, osaa edes ajatella. 

Näin tää elämä meitä kuljettaa ja muuttaa. Jotenkin sitä on ite joutunut kantamaan elämänsä aikana niin paljon surua sydämessään, että ei enää jaksa lähtee siihen "hei ookko muuten kuullu mitä sille ja sille on tapahtunu". Mä VIHAAN juoruilua! Joo, totta on se, että jokainen meistä, minä todella myös mukaan lukien, ollaan siihen jossain elämämme vaiheessa syyllistytty. Mut enää mä en vaan kestä sitä. Jos mulle tulee joku päivitteleen jonkun eroomisia tai eroomatta jättämisiä tai jotain muuta vastaavaa, sanon vaan että eipä ole mun asiani vatvoa. Onneksi osittain tää on menny perille jo mun kavereilleni, ei juuri enää mulle tuu juoruilemaan.

Luulis nyt helvetti että tajuais jo pikkuhiljaa kun ikää alkaa oleen kolmenkympin molemmin puolin, että jokaisella olkoon oma elämä. Raivostuttavaa retostelua toisten pahalla ololla. Ja tiedän että sitä harrastetaan myös tän meidän lapsettomuuden osalta. Mä vaan tiedän. Vituttaa, mutta eipä tuo haittaa. Jotenkin vaan se tekee kipeetä että joku haluaa nautiskella toisen pahasta olosta! Vaan eipä tässä elämässä oikeudenmukaisuutta muutenkaan ole, joten se kai siitä sitten. Mä en pysty tätä maailmaa parantamaan, niin paljon kun sen haluaisinkin tehdä!

Tänään on taas melko matalalla mieli. Mutta elämä on, aina ei voi voittaa! Toivotaan että huomenna olis taas paremmin.