Niinpä, takkusta on taas meno täällä suunnalla. Suru painaa päälle taas oikein huolella. Mä en vaan enää oikein tiedä että itkisinkö vai nauraisinko. Vai jättäisinkö tekemättä molemmat. Eilen sain sähköpostia siltä kaveriltani joka sai vauvan reilu viikko sitten (sama kaveri joka laittoi sen viestin josta aiemmin kerroin). Hän lähetti vauvan kuvia! Avasin postin ja tuntu niin kun olis hakattu ilmat pihalle. Jälleen kerran mä löysin itseni tilanteesta jossa mun tunteillani ei ollut mitään merkitystä. Tää ihminen TIETÄÄ meidän tilanteen. Olen keskustellut ennen vauvan syntymää hänen kanssaan siitä, että mä en välttämättä kovin pian pysty tuleen katsomaan vauvaa ja hän on ollut erittäin ymmärtäväinen asian suhteen. Sairaalasta kun viestitteli niin silloinkin vielä laittoi että saat tulla heti kun haluat mutta ymmärrän sen että se on kova paikka ja että tulet sitten kun ite haluat.

 <?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

No joo. Sekin unohtu sitten näköjään viikossa. Olis edes kysynyt haluanko nähdä kuvia. Tokikaan, eihän mulla olis ollut sydäntä sanoa että älä sä kuule vauvas kuvia mulle lähettele, mutta sitten se olis ollu edes ihan mun oma häpeeni. Vaikka no, olihan silläkin sydäntä olla ajattelematta mun tunteitani. Ja mä ymmärrän sen, että se pieni ihminen on niiden elämän keskipiste, mä ymmärrän että se on ihan koko maailma. Mä ymmärrän sen että se pikkuinen on niiden mielestä maailman suloisin olento ja ne haluaa sen jakaa muiden kanssa. Mä ymmärrän että ne on nyt niin täynnä onnea että ne ei meinaa housuissaan pysyä. Mutta onko se tosiaan niin että mun on aina vaan pakko hyväksyä se että mun tunteillani ei ole mitään merkitystä? Ilmeisesti!

Mä sain sähköpostia viime viikolla mun yhdeltä miespuoliselta ystävältä. Kyseli kuulumisia ja kertoi heidän odotuksestaan (yllätys yllätys!). Mä olen puhunut tän ihmisen kanssa meidän lapsettomuudesta joskus ehkä vuosi sitten. No, jotain sitten kuulumisien kyselyyn vastasin että meille lasta ei kuulu eikä näy edelleenkään. Sitten seuraavassa postissaan tää mies kertoi että hänen siskonsa käy lapsettomuushoidoissa ja on tosi surullinen siitä että vauvaa ei kuulu. Ja seuraava lause kuului näin; ”Pitäisköhän sille opettaa kuinka lapsia tehdään?” Voitte arvata, annanpa teille oikein kaksi arvausta, naurattiko mua siinä kohtaa???? Joo, mä tiedän et se oli huumorilla heitetty, mut ei oikein enää jaksa naurattaa noi jutut.

Mutta no, kuluuhan tää aika kai näinkin, nieleskellessä noita kaikkia juttuja! Ei vaan enää oikeesti jaksais. Voimat alkaa oleen niin kortilla että kaikki pienetkin asiat tuntuu vaan niin helvetin pahalta. Perjantain laparoskopia pelottaa ja jännittää. Mutta no, kaippa siitäkin selvitään. Jollakin lailla.