<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

… ja sieltähän niitä taas tuli, huonoja uutisia! Soitin sinne siis siitä, että kuinka kävi niille kahdelle alkiolle jotka maanantaina jäi vielä tarkkailtavaksi pakastuksen suhteen. No, eipä ne pakkaseen päässeet. Toinen oli pysähtynyt ja toinen oli ollut niin huonolaatuinen että ei mitään järkeä laittaa pakkaseen. Mun viimesetkin toivon rippeet näistä siirretyistä alkioista meni siinä. Miten nää yhtään sen enempää jatkais kasvuaan kun ne toisetkaan, samaa luokkaa kun oli nää mitkä siirrettiinkin.

Pakko se nyt vaan kai on alkaa uskomaan että kun ei toimi niin ei toimi. Ja niinhän se lääkäri silloin maanantaina sanoi, että kyllä se vaan siltä näyttää et mulla alkaa vaihdevuodet puskeen päälle pikku hiljaa. Sanoi että leikkauksen jälkeen katotaan yks kerta vielä omilla soluilla ja sit kannattaa alkaa miettimään luovutettuja.

Mä en tiedä onko musta siihen. Mä en tiedä jaksanko mä enää yhtäkään hoitoa. Mahdollisuudet on niin minimaalisen pienet että usko ei vaan riitä. Ja joka kerta epäonnistuneen hoidon jälkeen tää kaikki tuntuu entistä pahemmalta. Jokaisen nega testin jälkeen me ollaan taas askeleen lähempänä ikuista lapsettomuutta.

Just nyt mä en vaan tiedä. Leikkaukseen mä haluan mennä, ihan jo senkin takia et jos mä saisin helpotuksen menkkakipuihini, edes hetkeks. Endohan tulee takaisin, mut jos edes muutaman kuukauden helpotuksen sais niin sekin olis paljon se. Tähän lapsettomuuteen se tuskin auttaa kun kerran syynä on mun munasolujen laatu.

Ja mä tiedän joo, ihmeitä tapahtuu, mut kun ne ei tapahdu meille. Se on tosi ihana asia että joillekin niitä tapahtuu, mutta niin kauan se ei meitä lohduta kun ne ei tapahdu meille. Tuntuu tulevan taas melkosen masentavaa tekstiä, mut just sellanen on olokin nyt. Jospa huomenna vaikka olis parempi päivä?