Nyt vähän enemmän tietoa meidän eilisestä klinikka käynnistä. Eli, lääkärin ensi sanat kun katsoi ultralla oli : ”Onpa täällä kauniin näköistä”. (Kuulostaa melko kornilta kun kyseessä on kuitenkin munasarjojen ultraus). Eli kysta joka kuukausi sitten siellä oikealla puolella kölli, oli häipynyt ja vasen puolikin näytti siistimmältä kuin kuukausi sitten. Endometriooma oli edelleen tallella ja myös se nestekertymä siellä endon vieressä, mutta nyt lääkäri näki paremmin ja oli sitä mieltä että mitään hätää ei ole. Viimeksihän mulla alkoi vuoto heti kun klinikalta lähdettiin ja lääkäri sanoikin että siitä johtuen paikat oli viimeksi ”suttuisen” näköiset. Silloin viimeksi hän siis pelkäsi sitä, että se nestekertymä olisi munajohtimessa, jolloin se olisi vaaraksi alkiolle jos sellaisen siirtoon päästään. Mutta nyt kun ”näkymät” oli selvemmät, hän sanoi sen olevan munasarjassa, jolloin siitä ei ole sellaista vaaraa. Eli nyt seuraavien menkkojen alkaessa, ensi viikon alkupäivinä, alkaa piikittely.

 <?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

On se kummaa miten sitä oppii olemaan onnellinen aina vain pienemmistä asioista mitä enemmän tulee vastoinkäymisiä. Ennen sitä vain tuijotti siihen, että onnistuuko hoito vai ei ja nyt on onnensa kukkuloilla ”pelkästään” siitä että hoito voidaan aloittaa. Tiedän toki senkin, että mitä pidemmälle kierto etenee, sitä enemmän katse kääntyy jälleen siihen lopputulokseen. Mutta niin kai sen kuuluu mennäkin, vai kuinka?

 

Puhuin eilen pitkän pätkän raskaana olevan kaverini kanssa. Olen todella vähän ollut hänen kanssaan tekemisissä hänen raskautumisensa jälkeen. Nyt teki melko hyvää puhua hänen kanssaan. Puhuttiin myöskin siitä, kuinka koville hänen raskautensa on minulle ottanut. Tajusin siinä puhelun aikana jälleen sen, kuinka onnellinen olen omasta elämästäni!! Toki toivon sitä omaa nyyttiä, enemmän kuin mitään muuta, mutta en koskaan, en missään tilanteessa silti vaihtaisi osia hänen kanssaan. Enkä kenenkään muun. Se on aina jollakin lailla todella ”puhdistava” kokemus huomata se asia.

 

Toiveet on todella korkealla tulevan hoidon suhteen, korkeammalla kuin koskaan ennen. Mutta sitä on kuitenkin tullut niin epäileväksi näiden kaikkien pettymysten jälkeen, että minkäänlaista uskoa asiaan ei halua nostattaa. Pelkkä ajatus siitä, että me saisimme sellaisen lahjan, että lapsi ilmoittaisi tulostaan, saa kyyneleet silmiini ja tuntuu siltä kuin sydän pakahtuisi. Välillä se tunne tulee, entä jos nyt? Mutta samantien se on pakko unohtaa. Jotenkin tuntuu siltä että ei halua luoda itselleen liikaa odotuksia, pettymys kasvaisi vain vieläkin sietämättömämmäksi.

 

Pelottaa. Silti toivo on jotenkin ihan äärettömän suuri. Kunpa vihdoin meidän pyyntömme olisi kuultu. Minä toivon ja rukoilen, pyydän ja anelen, kunpa vihdoin täyttyisi tämä tyhjä syli.

 

Hyvää viikonloppua kaikille, voikaa hyvin!