Niin, ihan niinkun otsikko kertoo, paha on todellakin olla. Tänään on ollut ihan erityisen raskas päivä. En tiedä, jotenkin on vaan niin helvetin paha olla. Mä nukun tosi huonosti, yritän päivät painaa fyysisesti itteni piippuun että illalla tulis uni vaan ei auta. Kun mä pääsen sänkyyn ajatus alkaa kiertää. Ei auta vaikka mä yrittäisin kuinka ajatella jotain muuta, ei auta vaikka mä menisin sänkyyn vasta kun silmät menee väkisin kiinni. Kun uni ei tule niin se ei tule. Nytkin kellot alkaa oleen puoli yö ja täällä mä istun koneella ja kirjoitan. Ei tullut uni tänäänkään.

Tällä kertaa me ollaan Murun kanssa jääty kokolailla keskenämme tän surun kanssa. Ei meiltä kukaan kysy kuinka me jaksetaan. Mulle on jopa sanottu seuraavaa kun on kyselty kuulumisia; "Mikä olo on? Niin siis fyysisesti, henkistä puolta en viitsi edes kysyä!". Jep! Mä oon miettinyt sitä asiaa paljon. Mä oon miettinyt sitä kuinka vaikea meidät on varmastikkin kohdata kaiken sen jälkeen mitä meille on tapahtunut viimeisen kolmen vuoden aikana. Mä jopa päätin nyt että mä olen tän asian suhteen avoimempi kun viimeksi jos se auttais ihmisiä jotta ne tietäis missä mennään eikä heidän tarvitsisi arvailla mikä meidän tilanne on. Jotenkin mä olen huomannut että ihmiset menee ihan lukkoon kun olen tilanteen kertonut. Jokainen, tai ainakin melkein jokainen, on tietenkin pahoitellut asiaa mutta sen enempää siitä ei olla puhuttu. En tiedä, kai se on vaan sitten niin vaikeaa.

Soitin tänään klinikalle jatkosta. Kun seuraava vuoto alkaa niin koitetaan josko se yksi alkio sieltä pakkasesta selviää sulatuksesta. Meidän oma usko siihen että alkio ylipäänsä selviäisi sulatuksesta on täysi nolla, siitä eteenpäin puhumattakaan. Juttelin hoitajan kanssa pitkät pätkät, oli hänkin melkoisen ihmeissään tästä meidän tilanteesta. Sanoi että vika voi olla jossain muuallakin kun munasoluissa, ilmeisesti sitten kai kiinnittymisessä on häikkää.

Mun oma usko siihen että me vielä lapsi saataisiin on todellakin pyöreä nolla. Mä olen tosi paljon tehnyt asian tiimoilta ajatustyötä tän keskenmenon jälkeen. Luopumistyötä, siksi kai sitä kutsutaan. Pakkohan tähän on vaan sopeutua, ei ole muuta vaihtoehtoa. En tiedä, juuri nyt kaikki tuntuu vaan niin vaikeelta ja ylitsepääsemättömältä. Ehkä se aurinko sieltä vielä jonain päivänä pilkistää, jos ei meille niin sitten muille.