Niin. Aikaa on taas vierähtäny kun viimeksi ehdin kirjoittamaan. Pistin siis viime viikolla toisen ”vaihdevuosi” piikin ja eilen oli sitten ultra jossa lääkäri tsekkas onko kaikki menny niin kuin on pitänyt. No, hyvillä mielin (tai no, niin hyvillä kun klinikalle yleensä voi mennäkään) sinne mentiin, kuviteltiin että kaikki on hyvin kun ensimmäisessä tarkistus ultrassa kerran näytti että lääke on alkanut puremaan.

 <?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

No, ei se sitten mennytkään niin….. Vasemmalla puolella olevan endometriooman lisäksi oikealle puolelle on tullut samanlainen. Lääkäri totesi että on ihan turha jatkaa tätä lääkitystä. Nyt aloitetaan siis stimulaatio, tai no, aloitettiin jo kun eilen pistin ensimmäisen Gonalin. Jos tästä stimulaatiosta ei raskaus ala, sitten mut laitetaan leikkaukseen. Lääkärikin alkaa oleen jo aika aseeton meidän suhteen. Sanoi että koitetaan nyt vielä se leikkaus ennen kun nostetaan kädet pystyyn. Näyttää siltä että munasarjat ei vaan yksinkertaisesti tuota enempää munasoluja.

Nyt siis kokeillaan vielä yksi ICSI ja sitten leikkausjonoon. Meillä itellä ei ole minkäänlaisia toiveita tästä hoidosta, en jaksa uskoa edes siihen että rakkuloita kasvaisi. Näytti siltä että siellä oli ehkä kahden rakkulan alku, se ei paljon lohduta! Siellä mä sitten nieleskelin itkuani ja esitin taas niin reipasta kunnes….. Hississä tuli itku. Muru yritti lohduttaa, mä kielsin koskemasta. Jos mä olisin antanut Murun koskea, mä olisin murtunut siihen paikkaan.

Siinä kun autolle käveltiin mut valtas niin pohjaton suru Murun puolesta. Hän on ihan ilman syytä joutunut tähän tilanteeseen. En syytä itseäni enkä sääli, mutta tämä tilanne nyt vaan yksinkertaisesti johtuu mun kropastani. Enkä osaa selittää sitä tunnetta kunnolla, tunsin vain Murun puolesta niin suurta surua että hetken tuntu siltä et mä hautaudun juuri siihen jalkakäytävälle sen surun alle.

Mä tiedän että Muru ei missään määrin todellakaan syytä mua, eikä ajattele että tässä tilanteessa ollaan mun takiani. Muru AINA sanoo että YHDESSÄ me tässä ollaan. Ja tottakai niin mäkin ajattelen, en mä osaa (luojan kiitos) syyttää itseäni, mutta se on fakta että mun kroppani ei vaan toimi niin kuin pitäis.

Mä olin eilen NIIN surullinen. Muhun sattu niin helvetin lujaa. Tuntu taas siltä että tästä suosta ei nousta ikinä, mä en ikinä selviä tästä jne. Tänään on jo onneks parempi päivä. Nää asiat tässä elämässä kun on sellasia mihin me ei ite vaan voida vaikuttaa. Tarkoitusta mä en tälle asialle löydä, tuskin ikinä tuun löytämäänkään, mutta hyväksyttävä se on! Ja se hyväksyminen ei ole kenestäkään muusta kuin musta itestä kiinni. Mun on ite päätettävä kuinka mä suhtaudun. Nää asiat vaan on otettava vastaan sellasina kun ne annetaan!

Hyvää viikonloppua kaikille!