Huomenna on iltapäivällä ultra. Pelottaa niin helvetisti. Muru on vahvasti sitä mieltä että kyllä siellä jotain on kasvamassa, mä oon taas vahvasti sitä mieltä että siellä ei ole mitään. Tai siis mä pelkään sitä niin paljon että mä en uskalla ajatella mitään muuta. Mullahan on ollu lähes täysi hiljaisuus aina hoidoissa vasemmalla puolella sen endometriooman takia, miten siellä vois nyt olla mitään kun endometriooma on ilmestynyt myös oikealle puolelle?

En tiedä. Onneks on ollu TODELLA paljon touhua, ei ole ehtinyt pysähtyä miettimään. Yöt on sit asia erikseen. Mä varmaan jossain alitajunnassa pelkään tätä hoitoa niin paljon että mä en saa sen takia nukuttua. Mä torkahtelen illalla ja sit aina havahdun ja oon taas täysin hereillä. Tähän sopii hyvin Yö:n Särkyvää- biisin sanat:

"Näinä öinä, mieli matkustaa,

se kulkee missä tahtoo,

mä päättää en saa polkujaan

vaan joudun valvomaan ja

matkaseuranaan mä nähdä valveunta saan."

Se menee juuri noin, mieli matkaa siellä missä tahtoo enkä mä pysty muuttamaan ajatusteni suuntaa. Ja mua pelottaa ihan hirveesti myös se, kuinka suuri se pettymys on Murulle kun se on ihan sata varma et siel on elämää ja jos ei siellä sit olekkaan?

Mä tiedän, ihan turha sitä nyt on murehtia, huomenna sen sit kuulee. Mut mä murehdin silti. Ja vaikka huomenna olis kaikki hyvin, mä murehdin silti. Mä murehdin punktioon asti, mä murehdin siirtoon asti, mä murehdin testiin asti ja sit mä murehdin taas leikkaukseen asti ja sit mä murehdin uutta hoitoa….. Tää on yhtä vitun murehtimista koko lapsettomuus! Sit tulee viel ihmiset sanomaan et älkää sitä murehtiko, lakatkaa vaan yrittämästä!!!! JA USKOKAA IHMEISIIN!!!!! Miettikää nyt kuinka naurettavalta toi kuulostaa!!! Ihan niin kun joku lapseton pystyis koko elämänsä istuun kotona ja odottaan ihmettä!!!! Hohhoijjaa!!!

Sori kaikki nää negatiiviset ajatukset, tää hoito nyt vaan on nostanu taas ne huonot fiilikset pinnalle! Huomenna se sit nähdään kuinka on käyny!

Voikaa hyvin!