Niinpä, hyvä kysymys! Miks aina maanantait on jotenkin niitä kaikkein pahimpia päiviä!? Olo on taas vähä niin kuin katujyrän alle jäänyt. Aamusella käytiin ultrassa taasen, oikealla köllötteli ne kuusi rakkulaa jotka jo silloin perjantaina siellä näkyi. Vasemmalla oli jotain epämääräistä!?? Se on aina niin kiva kuulla lääkärin suusta; "kyllä täällä jotain on, mutta näyttää aika epämääräiseltä". Just! No, selviää sitten perjantaina punktiossa mitä tämä "epämääräinen" siellä vasemmalla on, onko siellä rakkuloita vai onko se jotain muuta.

Niin tosiaan, perjantaina sitten punktioidaan. Pelottaa niin helvetisti! Lupasivat antaa kunnolla särkylääkettä..... Mitä jos se ei riitä?? Sanoin kyllä lääkärille että aion huutaa lisää lääkettä jos ei tehoa. Saapa nähdä! Mieheni kanssa siinä klinikalta pois ajellessa puhuttiin juuri siitä, miten murphyn laki on aina meidän riesana. Nytkin, juuri tänä perjantaina tehdään punktio jota minä pelkään enemmän kun tähän asti mitään tässä koko lapsettomuustouhussa. Juuri nyt, kun mieheni lähtee kavereidensa kanssa mökkeilemään viikonlopuksi!!! No, onneksi hän on mukana siellä punktiossa.

Harmittaa mieheni puolesta niin paljon se, että nyt hän murehtii koko viikonlopun siellä mökillä, että onko mulla kaikki hyvin kotona. Onneksi lääkäri sanoi, että hyperstimulaatioo mulle ei tule. Vaikka no, eipä olis ensimmäinen kerta kun mulle käy päinvastoin kaikkia todennäköisyyksiä!!! Niin, siis harmitaa tosi paljon mieheni puolesta, itse tiedän kyllä pärjääväni, jos sattuu niin sitten otetaan lääkettä, mutta en halua mieheni pilaavan viikonloppuaan sen takia. Toivotaan siis että kaikki menee hyvin ja mä selviän kaikesta kunnialla :)

Eilen illalla nosti taas päätään se pessimistiminä, joka ei usko mihinkään hyvään. Ja jotenkin tänään siellä klinikalla se olo vaan yltyi. En tiedä, en tiedä johtuuko se jotenkin siitä, että siellä sä käyt makaamassa haarat auki monta kertaa kuukaudessa, oot jotenkin täysin toisten avun armoilla, henkisesti alasti. Mä olen aina tottunut hoitaan omat asiani, oleen vastuussa itsestäni. Ja nyt, yht äkkiä, mä olen jotenkin ihan täsyin niiden avun varassa. Jos apua ei sieltä tule, no can do! En tiiä saako tästä sepostuksesta taas mitään selvää, mutta onko sillä sitten niin väliäkään?

Toisina päivinä mä kärsin ihan suunnattomasti mieheni puolesta. En pelkästään sitä että jos hänestä ei koskaan tulekkaan isää, vaan sitä, että miten hän kestää tämän kaiken? Mun kanssa ei varmastikkaan ole helppoa juuri nyt elää. Muhun on sattunut jo niin kauan, koko ajan, ja hän ei voi auttaa. Tää suru on jotenkin välillä niin helvetin raskasta kantaa. Ja mitä sitten, jos me milloinkaan saada lasta? Miten paljon se asia muuttaa mua? Mä vaan niin kovasti tahtoisin että mä saisin aina ja ikuisesti olla mun miehelle juuri se nainen johon hän on rakastunut. Kyllä mä tiedän että meidän rakkaus kestää tän, se on kestänyt jo niin paljon että ei se tähän enää kaadu. Mä en vaan tahtois että mun mieheni kärsis hiljaa sisällään siitä, että mä olen kadonnut jonnekkin. Mä en tahdo sulkeutua niin syvälle tähän suruuni että hänen koskaan tarvis epäillä mun rakkautta.

Niin, se rakkaus. Se rakkaus jota mä sisälläni häntä kohtaan kannan, on niin suurta että mä en olis ikinä voinu kuvitella sellasta olevan. Mä lohduttaudun aina silloin kun se pelko siitä ikuisesta lapsettomuudesta alkaa ottaa vallan sillä, että mulla on mun mies, mulla on tää rakkaus. Niitä multa ei viedä vaikka sitä lasta ei koskaan tulisikkaan. Se on mun turva.

Mä luulen et alkaa riittään taas tältä erää.... Tää kirjottaminen on muuten kumma juttu. Aina kun alkaa kirjottamaan, vaikka olis kuinka paha olla, jotenkin sitä vaan viimeisellä rivillä huomaa että ei tää maailma nyt ihan niin paha ole. Helpottavaa, sitä tää on. Terapeuttista. Ehkä vielä joskus mäkin olen ehjä ihminen?