Tänään olen jälleen oikein erityisen onnellinen miehestäni. Hän on todellinen aarre. Katselin häntä tuossa tunti sitten kun hän kävi työpaikallani syömässä ja voi luoja millaista rakkautta voi toista kohtaan tuntea!!! Illalla kyllä annan kaverille kunnon kyytiä.... ;)

No niin, jotta ei totuus pääsisi unohtumaan, palaan aiheeseen josta eniten tunnen tarvetta purkautua. Kyllä, lapsettomuuteemme.

Olin muuten eilen illalla kylässä kaverini luona. Jälleen kerran totesin kuinka helvetin wanna be ihminen hän haluaa olla!!!! Joo, kyllä hänen elämässäänkin on tapahtunut yhtä sun toista, mutta hei come on, ne jutut on kuitenkín aika paperia! Anteeksi moinen vähättely, mutta näin minä tunnen ja siihen minulla on oikeus. Tunsin jälleen kerran olevani, kaikesta huolimatta erityisen onnekas, olenhan OIKEASTI kokenut niin paljon suuria asioita elämässäni, että osaan pitää turpavärkkini kiinni jos keskustelen ihmisen kanssa joka on joutunut menettämään/suremaan enemmän kuin minä. En tiedä onko tässä sepustuksessa taasen mitään järkeä, mutta kuitenkin! Jälleen kerran heitän ilmoille kysymyksen, missä kulkee tyhmyyden raja?

Sitten siihen lapsettomuuteen.... Takana siis kaksi päivää piikittelyä. Vatsa tuntuu siltä, kuin siellä olisi liuta pieniä ilmapalloja, tissit on kipeät ja suussa maistuu kissan kusi. Kuulostaa mukavalta, eikö totta? Voi tätä hormoonien suomaa ihanuutta!!! En edes uskalla ajatella miltä tuntuu kun olen pistellyt viikon, kaksi viikkoa?? Onneksi vielä ei ole tullut raivokohtauksia!

Unettomuus on jälleen astunut kuvioihin. Illalla väsyttää, mutta uni ei vain tule! Se raivostuttaa! Ja kun se ajatusten pyörä lähtee pyörimään, ei siitä tule loppua. Clomien aikaan kärsin myös unettomuudesta, hikoilin kuin hirvi öisin ja päivät olin kuin nukkuneen rukous. Tätä tämä nyt tulee olemaan kai hoitojen loppuun saakka!

Muuten olo on ollut yllättävän rauhallinen. Lukuunottamatta niitä hetkiä kun alan ajattelemaan tulevaa punktiota ja sen aiheuttamaa kipua. Se on ajatus joka tekee minut hulluksi. Pelkään että lääkärimme ei usko kipuherkkyyteeni eikä anna minulle tarpeeksi esilääkitystä. Pelkään että kipu on jotain niin suurta että en vain kerta kaikkiaan kestä sitä. Pelkään mieheni puolesta, pelkään sitä kuinka paljon hän kärsii kun näkee minuun sattuvan... jne.jne. Onko jotain mitä EN pelkäisi? hmmm.... EI! Minähän pelkään jopa pimeää!

Kävin eilen melkein kahden tunnin puhelun ystäväni kanssa (mies)jonka kanssa en ole keskustellut pitkään aikaan. Hän on minulle hyvin rakas ja läheinen. Yksi elämäni harvoista ihmisistä joihin luotan 101%. Oli kiva puhua hänen kanssaan pitkästä aikaa. Illalla jälleen lähetin yläkertaan kiitoksen siitä, että olen saanut tuollaisen ystävän. Ystävyytemme on kestänyt jo varmaan pian 15 vuotta. Välillä on ollut aikoja että emme ole pitäneet yhteyttä, mutta aina tuntuu siltä kuin juttu jatkuisi siitä mihin on viimeksi jääty. Se on uskomatonta kuinka mies, vielä sinkku kaikenlisäksi, osaa suhtautua tähän lapsettomuuteen niin PALJON paremmin kuin moni naispuolinen ystäväni. Hän, jolla ei ole minkäänlaista kokemusta asiasta!

Toki, onhan se koettu että ei aina sekään, että ihminen on itse kärsinyt lapsettomuudesta, todista sitä, että oman raskautumisen jälkeen riittäisi sympatiaa niille jotka "jäivät rannalle ruikuttamaan." Minuun henkilökohtaisesti on varmaan eniten sattunut juuri ne kommentit joita olen kuullut niiden ihmisten suusta jotka ovat itsekkin joskus kärsineet lapsettomuudesta! Nyt en jaksa aiheeseen sen paremmin palata, juuri nyt haluan pitää verenpaineeni normaali lukemissa.

Tänään tässä ja nyt minä haluan nauttia siitä, että olen saanut onnellisen avioliiton, miehen, joka on kaikkea sitä mitä mieheltä haluan, ja vieläkin enemmän. Hän on minun voimani ja valoni. Minun elämäni rakkaus. Tänään tässä ja nyt, minä olen onnellinen.