En edes tiedä mistä alottaisin, paljon olisi sanottavaa. Loin tämän blogin lähinnä itseäni varten, sitä varten että saisin purettua kirjoittamalla ne surut joita sydämeni kantaa. Kaiken sen mikä on liian kipeää ääneen sanottavaksi.

Olemme kärsineet lapsettomuudesta kohta 2 vuotta. Hoidoissa siitä viimeiset puoli vuotta. Takana 3 tuloksetonta inseminaatiota, endo löydös ja kipeitä pettymyksiä. Edessä IVF hoidot.

Rakas mieheni on maailmani. Hän on elämäni valo. Tuki ja turva, minun kallioni. Kiitos hänen, olen (toistaiseksi) yhä järjissäni.

Minun tieni on ollut kovin kivikkoinen. Isäni oli alkoholisti, joka juomisen lopetettuaan kuoli. Olin kauan katkera, olen kai hieman edelleenkin. Tästä on aikaa 8,5 vuotta. Vuosi sitten menetin äitini, hän sairasti syöpää. Jos sanon, että pala minusta vietiin hänen mukanaan, vähättelen. Hän oli minun tukipilarini, voiman lähde ja lohdutus. Äiti. Kaipaan häntä niin paljon, että mitkään sanat ei koskaan riitä sitä kertomaan. Ja kuinka paljon minä juuri nytkin häntä tarvitsisin, sulkemaan minut, pikkuisensa, syliin ja sanomaan että kaikki järjestyy. Mutta ei, sitä minä en koskaan takaisin saa.

Toivon, että joskus, jonain päivänä, joku löytää tiensä tähän blogiin ja saa edes pisaran lohtua omaan suruunsa. Tästä alkaa minun tarinani.