Nyt se on sitten iskenyt. Suru ja tuska oikein todenteolla. Tää viikko on ollu tosi vaikea. Se sanoinkuvaamaton kaipuu, unelman pirstoutuminen, se helvetillinen tuska!! Miten paljon viedään yhdeltä ihmiseltä? Onko sille olemassa mitään rajaa? En usko.

 <?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

Mä olen niin paljosta kiitollinen, mutta minkä helvetin takia kaikkea hyvää mun elämässäni pitää varjostaa surun???? Mä kaipaan kaikkea sitä mitä multa on viety, kaipaan niin helvetin lujaa. Tuntuu välillä että tukehtuu tähän kaikkeen. Mä tiedän että tää menee taas ohi, mutta just nyt kaikki on vaan niin mustaa.

 

Enkä mä osaa enää itkeä. Mä en anna itseni itkeä. Mä pelkään että mä jäisin siihen paikkaan jos sitä itkua alkais tuleen. Mä pelkään että se ei loppuiskaan. Eilen kun mä vihdoin pääsin kotiin, mä menin suoraan sänkyyn makaamaan, kyyneleet valu mutta itku, sitä mä en päästänyt tulemaan. En uskalla. Mä, joka olen aina itkenyt silloin kun on itkettänyt, en osaa enää itkeä. Ja sekin sattuu. Tuntuu että voimat loppuu tähän paikkaan. Vaikka tiedänhän mä, kyllä ne voimat aina jostain tulee, mutta silti sitä välillä pelkää että entä jos ne ei tulekkaan?

 

Ens viikon maanantaina meillä olis ollut ensimmäinen ultra. Mä olin merkannu sen kalenteriini ja nyt mä en saa sitä merkintää pois. Mä oon sutannu sen niin lujasti että on varmaan jo paperi rikki siitä kohtaa, mutta siinä se musteläikkä on muistuttamassa siitä mitä meille hetkeksi annettiin ja vietiin pois.

 

Miten ne ihmiset selviää jotka on saanut kantaa lasta sisällään monta viikkoa, hyvässä lykyssä synnyttäneet kuolleen lapsen? Pidellyt sitä suurta ihmettä sylissään ja tuntenut niin suurta tuskaa että sille ei ole sanoja. Miten? Miten he ovat pystyneet päästämään irti, miten he ovat selvinneet hengissä lapsensa hautaamisesta? Miten tämä maailma voi olla näin julma?

 

Mä rukoilen meistä jokaiselle voimaa jaksaa tätä tyhjän sylin kipua. Mä rukoilen jokaiselle onnistuneelle sitä, että se pieni ihme pysyisi matkassa loppuun saakka. Juuri nyt mulla ei ole enempää sanoja, sanottavaa olisi, paljonkin, mutta nyt ne ei tule ulos. Jaksamista, niitä pieniä onnen muruja meistä jokaiselle. Jotain, josta pitää kiinni silloin kun tuska on kaikkein suurin.