Taas on yksi pääsiäinen ”lusittu”. Siinähän se meni, toisina päivinä ihan hyvissä fiiliksissä, toisina päivinä todella huonoissa fiiliksissä. Yhtenä iltana päästin oikein kunnon itkutkin. Se helpottaa, mutta nykyään siitä on tullu mulle jotenkin vaan niin vaikeeta. Siis itkemisestä. Ennen mä olin sellanen et mä itkin aina kun itketti. Nykyään en anna itteni itkeä. Mä saatan itkeä kun katon esim jotain telkkarista mutta silloin kun mulle tulee ahdistus mä en anna itseni itkeä. Mä varmaan pelkään niin paljon sitä että se ei lopu jos annan sen kunnolla tulla.

 <?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

Huomenna mulla on lääkäri aika sille mut leikkaavalle lääkärille. Menkkoja ei edelleenkään näy, nyt mennään kierronpäivissä jo niin pitkällä että mä oon lakannu jo laskemasta. Ottaa päähän jos se laparoskopiakin nyt sit siirtyy sen takia et menkkoja ei näy eikä kuulu. No, huomenna senkin asian kanssa ollaan sit taas viisaampia.

Mä oon huomannu muuten sellasen asian, et aika monessa tapauksessa meille lapsettomille on yhteistä se, että me eletään onnellisissa parisuhteissa. Tietysti poikkeuksiakin mahtuu mukaan, mutta ainakin täällä blogi maailmassa mä olen vertaistuki ystäviltä saanut sellaisen kuvan että muuten elämä on mallillaan, vain se pikkuinen puuttuu.

Ja se on asia josta mä olen kaikkien puolesta onnellinen. Se olis ihan hirveetä jos vielä tähän päälle olis isot ongelmat parisuhteessa. Rakkaus, se on kuitenkin suurin voima mitä tässä tilanteessa voi olla. Ja kaikissa muissakin elämän karikoissa. Mä olen ite elänyt myös sen huonon parisuhteen, joka oli kyllä sit jo niin huono että siinä ei riittänyt mitkään ”normaalit” riidat! No, ei siitä helvetistä todellakaan sen enempää, mutta mä en todellakaan vois kuvitella että mä olisin sen miehen kanssa kulkenut tätä tietä. Ehei! Mä olenkin monta kertaa sanonut että jos mun tää lapsettomuuskin täytyy elämässä kokea, niin luojalle kiitos mä saan kokea sen Murun kanssa.

Mä olen viime aikoina miettiny ihan hirveesti surua. Sitä kuinka paljon mä olen joutunut sitä elämäni aikana kantamaan. Mä olen aina ”vedonnut” siihen, että lukemattomilla ihmisillä on tässä maailmassa asiat PALJON huonommin kun mulla. Joo, se on totta. MUTTA, miten mä muka pystyn suremaan suruni ja päästämään niistä irti jos mä en anna itseni ihan oikeasti surra sitä kaikkea mitä MULLE on tapahtunut! Tää on kuitenkin MUN elämä ja MUN surut. Siks kai mä oon niin alas vajonnutkin kaiken kanssa nyt kun oon antanu itelleni tavallaan luvan surra. Vielä kun sais sen itkun itestään pihalle. Pääsis pienin askelin kohti paranemista. Toiveajatteluako? Kenties, ja voihan olla että ei se suru suremalla lopu, mutta mistä mä voisin tietää jos mä en kokeile?