<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

Nyt alkaa oleen kyl meikäläisen takki kokolailla tyhjä. Eilen saatiin tietää että meidän mummolla on uusiutunut syöpä. Sama syöpä kuin äidillänikin oli. Joskus pari vuotta sitten mummulta leikattiin ensimmäisen kerran syöpä ja se saatiin hyvin pois. Nyt se on uusinut ja se on jo aika iso. Ja koska se on suolessa, kohta varmaankin käy niin että kasvain tukkii suolen. Mummuni sairastaa pahaa dementiaa eikä mikään ole pahempaa hänelle kuin se, että hänet joudutaan siirtämään terveyskeskukseen vuodepotilaaksi, uusi ympäristö, oudot ihmiset, hoitamiset jne. Mummu turvautuu erittäin paljon tämän hetkisen hoitopaikkansa henkilökuntaan, hän kun ei enää tunne edes minua ja siskoani. Aina hän on ollut iloinen kun olemme häntä mennyt katsomaan, itkukin on häneltä aina tullut, että ehkä jonkinlainen kasvomuisti on, hämärä mielikuva siitä että hän tunnistaa meidät mutta ei kuitenkaan tiedä ketä olemme ja mistä yhteydestä hän meidät tunnistaa.

Äidin kuoleman jälkeen mummun hoito on jäänyt ihan täysin siskoni ja minun vastuulle, äitini ainoa veli ei korviaan lotkauta, ei käy edes äitiään katsomassa. Nytkin hänen kommenttinsa oli vain kylmästi se, että kyllä lääkärit tietää mitä tekee. Ikänsä hän on kyllä hyväksikäyttänyt äitiään, lypsänyt niin paljon rahaa kun on irronnut mutta mummun sairastumisen jälkeen hän ei käy tosiaan edes katsomassa. Viime kesänä kun mummu täytti 80 v. hän ei vaivautunut tulemaan edes sinne, vaikka hänelle erikseen kutsun lähetimme! Tuntuu niin pahalta mummun puolesta että hänet ennemmin tai myöhemmin joudutaan ottamaan tutusta ympäristöstä pois ja laittamaan uuteen. Ja sitä, kuinka hän tulee reagoimaan tuleviin hoitoihin ja muihin, en uskalla edes ajatella.

Omat voimat alkaa olemaan kokolailla nollassa. Niin paljon on tapahtunut viimeisten vuosien aikana, että enää ei ymmärrykseni edes riitä tähän kaikkeen. Eilen illalla sanoin murulle että olen alle 30 ja tuntuu kuin olisin elänyt jo kahdeksankymmentä vuotiaan elämän. On viety molemmat vanhemmat, on laitettu vierestä katsomaan heidän sairastamistaan, sitä, että tiedät kuoleman tulevan etkä voi tehdä yhtään mitään. On ollut avioero (tai no, luojan kiitos oli että pääsin siitä sairaasta suhteesta pois) ja kaikki paska mitä siihen liittyi. Nyt tämä lapsettomuus ja kaikki muut asiat jotka elämän varrella on tapahtunut. Tuntuu vaan että kuppi menee ihan juuri nurin.

Tiedän kyllä että tulee päivä jolloin selviän tästä kaikesta, mutta helvetti kun sitä ei tiedä koska se päivä tulee! Edessä vielä muutaman kuukauden ”vaihdevuodet” tämän lapsettomuuden takia niin alkaa olla huumori aika vähissä. Mutta ei se auta, eteenpäin on mentävä, jokaisesta montusta on noustava mikäli mielii elää. Ja elää minä haluan, se on ihan varma!