No niin, eilinen päivä meni kotona vällyjen välissä. Maanantaina alkoi siis vuoto (joka luultavimmin on se kysta jonka lääkäri oikealta puolelta löysi) ja vatsa on ollut melkoisen kipeä kolme päivää. Tänään on helpompi päivä. Vuoto on jo kokolailla loppu eikä särkylääkettäkään ole tarvinnut tänään enää ottaa.

 <?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

Tilaisin viime viikolla netistä kirjan, 30 tositarinaa lapsettomuudesta. Olen jo lähes lukenut sen. Melkoisen ristiriitaisia tunteita herättää. Toisaalta on helpottavaa ja kannustavaa lukea tarinoita jotka päättyvät onnellisesti. Huomata kuinka niin saman lailla me naiset tätä lapsettomuutta käsittelemme. Sitten se kolikon toinen puoli! Suurin osa niistä tarinoista päättyy todella onnellisesti. Välillä tuntuu niin pahalta, että niin, juuri näin, kaikki muut sen lapsen saavat näiden hoitojen seurauksena paitsi me! Ja kuinka näiden ajatusten jälkeen tunteekaan itsensä huonoksi ihmiseksi. Miten minä, itse lapseton, voin olla pahoillani siitä että ihminen joka on käynyt tämän saman tuskan läpi, saa vihdoin sen oman lapsen?

 

Onneksi tuo tunne ei kuitenkaan koskaan kestä kauaa. Se kestää ehkä juuri sen nanosekunnin kunnes taas ymmärtää että oikeasti se on lohdullista. Juuri ne onnelliset loput. Antaa toivoa siitä, että ehkä joskus meillekin.

 

Tänään on mieli taas vähän maassa. En tiedä miksi, ei sen kummempaa syytä, on vaan paha mieli. Tekis mieli vaan mennä kotiin peiton alle ja olla siellä ihan hiljaa. Mä olen miettinyt monesti tän kaiken keskellä sitä, kuinka vähän mä itken. Minä, joka olen aina ollut niin herkkä, että itku on tullut jo jotain saippuasarjaa katsellessa. Välillä oikein toivoo että se itku tulis, se puhdistais niin paljon omaa oloa.

 

Ehkä se johtuu siitä, että surua on nyt vaan ihan liikaa, se ei tule pihalle. On ikävä äitiä, on ikävä isää. On niin suunnaton kaipuu sitä, mitä ei koskaan ole ollutkaan. Omaa lasta.

En olis koskaan voinut kuvitella kuinka kipeä voi olla tyhjä syli. On kuin sisällä olis joku aukko joka niin helvetin kipeästi kaipaa täyttymystä. Tänään tää kaikki tuntuu vaan taas niin lohduttomalta. Kipeältä.

 

Varsinkin tieto siitä, että me emme tiedä, koska tämä kaikki päättyy. Tavalla tai toisella. Eihän tällä kaikella olisi mitään väliä, jos joku tulisi ja sanoisi, teillä on viiden vuoden päästä se oma lapsi sylissä. Silloin tällä kaikella olisi tarkoitus. Mutta kun ei. Kukaan ei voi sitä meille luvata. Monesti se onkin niin loukkaavaa kun ihmiset sanoo, no kyllä se sieltä vielä tulee! MITEN NIIN???? TIETÄÄKÖ JOKU JOTAIN MITÄ MINÄ EN TIEDÄ??? Ei kukaan voi sitä tietää. Ei kukaan voi sitä meille luvata.

 

Olen alkanut sanomaan ihmisille jotka noin sanovat, että ei, sitä ei KUKAAN voi tietää. Tuntuu kuin ihmiset ajattelis että mitä toi tossa ny poraa, kyllähän niitä lapsia tulee! Tiedättekö tunteen? Sitä kun välillä tuntee itsensä hulluksi kun edes moista pelkää ja kärsii. Varsinkin silloin kun olimme vielä selittämättömästi lapsettomia. Ei ollut heittää edes mitään faktaa pöytään että kuulkas asia on näin ja näin. Siinäpä sitä sitten nieleskelit omat olosi ja koitit hymyssä suin vain myötäillä.

 

Mutta nyt, nyt kun mekin olemme syyn asialle saaneet, voi huoletta sanoa ajattelemattomille ihmisille että ei se sieltä niin vaan tule! Sairasta kai sekin, mutta jollakin tasolla nautin siitä että saan lyödä faktat päin naamaa. Saapahan kyselijät hiljaiseksi.

 

Ehkäpä joskus, jonain päivänä tämä syli on täynnä. Ehkä ei. Sitä meistä ei tiedä kukaan. Minä kuitenkin rukoilen, että asiat järjestyisi. Jollakin lailla. Jonain päivänä.

Jokaisena iltana minä lähetän äidilleni ja isälleni tuonne pilven päälle hiljaisen pyynnön siitä, että pitäisivät minusta huolen, meistä. Laittaisi matkaan sen pienen ihmisen, aarteen, joka meille on valittu. Täyttäisi tämän tyhjän sylin.