Taitaa olla parasta juosta isoo lujaa tämän kirjotuksen jälkeen johonkin kannon alle piiloon…. Siitäkin huolimatta aion nyt aiheesta sanaisen arkkuni avata.

 <?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

Paljon olen viime aikoina lukenut bloggaajien sivuilla aiheesta lapsettomuus ja kaikesta siitä mitä se mukanaan tuo. Katkeruudesta, vihasta, menetetyistä ystävyyssuhteista, eristäytymisestä jne. jne.

Itselle tuo kaikki on tullut hyvin tutuksi tätä polkua tallatessa. En kai varsinaisesti ketään ole menettänyt, mutta kyllä monen kanssa on yhteydenpito vähentynyt huomattavasti. Ja syy on varmasti molemmissa puoliskoissa. Monesta kirjoituksesta ja kommentista olen saanut sen kuvan, että hyvin usein se syy kaadetaan lapsettoman harteille. Kuinka lapsettomat eivät kestä toisten lasten saantia, ei toisten perhe-elämää jne. Niin, niinhän se varmasti menee, se ottaa koville. Mutta miksi siitä tehdään lapsettoman syytä? Onko se sitten niin että kun ei lapsia kuulu, niin meidän osaksi riittää toisten lapsista nauttiminen?

 

Itse olen ollut varsin kovilla läheisteni raskauksien kanssa. Niitä uutisia on tullut PALJON tänä aikana kun itse olemme lasta toivoneet. Olen itkenyt, itkenyt ja itkenyt. Olen ollut NIIN surullinen, katkerakin. Olen kironnut tämän maailman alimpaan helvettiin, kironnut jumalan ja ihan kaiken. Miten tämä voi tapahtua meille? Miksi me emme saa olla se pari joka kertoo kaikille iloisen uutisen? Miksi juuri meidän pitää kantaa tämä tyhjän sylin tuska?

 

Kyllä, minä olen ollut todella katkera. MUTTA, minä en ole surullinen siitä, että joku läheisistäni kertoo olevansa raskaana, minä en ole surullinen siitä, että muut saavat lapsia. Minä olen surullinen siitä, että me emme saa lasta. Varsinkin ihmisten, jotka eivät koskaan ole joutuneet kosketuksiin lapsettomuuden kanssa HENKILÖKOHTAISESTI, heidän väheksyvät kommentit satuttaa, loukkaa ja suututtaa. Moni on sanonut ymmärtävänsä minua kun tuntee ihmisen joka on kärsinyt lapsettomuudesta!!!??? HÄH??!! Ei kukaan, ei yhtään kukaan voi tulla sanomaan ymmärtävänsä jos ei ITSE ole asiaa kokenut, on asia sitten mikä tahansa!!

 

Olen kotona piilossa itkenyt niin monet itkut kommenteista joita olen osakseni saanut. Ihan niin kuin varmasti meistä lapsettomista jokainen. Kuinka paljon sattuukaan kun sanotaan: Lakatkaa yrittämästä, älkää murehtiko, kyllä se sieltä vielä tulee! MITEN NIIN??! Ei kukaan, ei yksikään lääkäri, ei poppamies eikä ennustaja voi meille lasta luvata! Kukaan ei tiedä saammeko me koskaan lasta vai ei! Uskon (ainakin suurimman osan) ihmisistä tarkoittavan omalla tavallaan hyvää sanoessaan niin, mutta toivoisin, minä niin lujasti toivoisin että ihmiset lopettaisivat sen.

 

Usein (ei tietysti aina) jos pariskunta on ollut kauan yhdessä, ollaan naimisissa, on asunnot, autot ja muut. Hyvin usein silloin jos lapsia ei näy, on siihen joku selitys. Mikä ihme ihmisiä vaivaa kun kuvitellaan että se antaa muille oikeuden jaella omia neuvojaan ja ”tietojaan”. Oikeuden kysellä asiasta aivan kuin se olisi kaikkien yhteinen asia. Tänä päivänä, kun lapsettomuudesta puhutaan mediassakin, ei tarpeeksi, mutta kuitenkin. Miksi ihmiset eivät ajattele ennen kuin avaavat suunsa?

 

Olen oppinut itsestäni paljon tänä aikana. Niin hyvää kuin huonoakin. Olen oppinut entistä enemmän kiittämään siitä mitä minulla on. Olen oppinut olemaan kärsivällinen (ainakin joskusJ). Ikäväkseni olen myös oppinut sen, kuinka kuoreeni vetäytyvä olen. Minusta on tullut todella huono yhteydenpitäjä, yleensä ottaen kaikkiin. Olen halunnut niin, se on ollut oma valintani. Minun on ollut pakko ottaa oma tilani, oma aikani. Tiedän, että olen varmasti loukannut läheisiäni kun en ole koko ajan kertonut missä mennään. En edes silloin kun on kysytty. Mutta olen pyytänyt heiltä, että saisin itse päättää mitä asiasta puhun ja koska. Enkä voi sille mitään jos joku ei sitä halua hyväksyä.

 

Olen kiitollinen siitä että minulla on mieheni. Olen kiitollinen siitä että hän on juuri sellainen kun hän on. Niin kuin monesti olen sen täälläkin sanonut, hän todella on minun voimani. Olen kiitollinen siitä, että tämä lapsettomuus on lähentänyt meitä entisestään. Nyt viimeistään minä tiedän, yhdessä me kestämme ihan mitä tahansa. Olen onnellisessa asemassa siinäkin mielessä, että minä haluan lapsen, perheen, juuri mieheni kanssa. En halua ”vain” perhettä, haluan sen mieheni kanssa. Jos käy niin, että me emme koskaan lasta saa, silloin me elämme kaksin. Minun ei tarvitse miettiä sitä, paranisiko tämä asia jos vaihtaisi miestä. Luojan kiitos minun ei tarvitse sitä ajatella. Niin paljon olen lukenut sellaisiakin tarinoita, että lapsettomuus on hajottanut parisuhteen. Enkä epäile sitä hetkeäkään. Tämä on niin kova koulu, että tämä muuttaa ihmisen, tämä muuttaa koko elämän.

 

Tästä aiheesta voisi kirjoittaa kai loputtomiin, mutta se, miksi minä tämän kirjoitin, oli se, että minä todella toivoisin sitä, että ihmiset oikeasti AJATTELISIVAT ennen kuin avaisivat suunsa. Ja tämä pätee asiaan kuin asiaan. Meidän kaikkien kohdalla. Sillä tiedän, että olen varmasti itsekin syyllistynyt elämäni aikana siihen, että olen avannut suuni väärällä hetkellä. Haluan pyytää anteeksi kaikilta joille olen niin tehnyt. Tarkoitukseni ei ole koskaan ollut loukata ketään.

 

Minä toivon meille kaikille voimia jokaiseen päivään. Voimia kantaa se mikä meille kannettavaksi annetaan. Jokaisen elämään ihmisen, joka kantaa silloin kun itse ei jaksa. Voikaa hyvin!