Jeps, vielä ehdin vähän tän päivän tuntemuksia raaputtaan…. Meillä on nyt siis edessä seuraavaa: huomen aamuna menen verikokeeseen, otetaan fsh-arvo, joka siis kertoo sen, millä lailla mun omat aivot tuottaa hormonia joka aikaansaa ovulaation. Sitten kierronpäivänä 21 lyödään piikki lihakseen jolla aloitetaan oman hormonitoiminnan alasajo. Sen ensimmäisen piikin jälkeen tulee vielä menkat, sitten kun vuoto loppuu, lääkäri katsoo ultrassa onko lääkkeellä ollut haluttu vaikutus. Sitten taas noin kuukauden päästä uusi piikki ja siitä vielä kuukauden päästä kolmas. Ainakin sen kolme kuukautta jatketaan alasajoa, sillä yritetään siis kuivattaa endoa. Jos tällä ei ole toivottua vaikutusta, mua odottaa sitten leikkauspöytä.

 <?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

Seuraava varsinainen hoito meille tehdään siis aikaisintaan maaliskuussa. Vituttaa, pelottaa, ahdistaa. Mä olen noista hormoneistakin jo välillä melkosen sekaisin, niin henkisesti kun fyysisestikkin, mitä mä olen sitten kun mulle tehdään keinotekoisesti vaihdevuodet? Mun käy murua NIIN sääli, mä tuskin olen kovinkaan helppoa seuraa….

Joulukin tulee. Helvetti. Taas kerran yksi joulu lisää ilman omaa lasta, ilman mitään tietoakaan lapsesta. Taas kerran yksi joulu lisää ilman äitiä ja isää. Eihän tän elämän näin pitänyt mennä. Eilen illalla itkin sängyssä murulle sitä, että tähän lapsettomuuteen liittyy niin paljon kaikkea muutakin kun se itse lapsen kaipuu. Me ei välttämättä koskaan saada pidellä sitä omaa lasta sylissä, me ei saada nähdä kuinka se kasvaa, meistä ei tule isovanhempia jne.jne. Miten keneltäkään voidaan oikeasti evätä se maailman luonnollisin asia? Oman lapsen saaminen!

Mua pelottaa se, että mä kannan tietyn laista katkeruutta ja surua läpi elämäni mukanani siitä että me ei koskaan lasta saada. Mä tiedän, mä tiedän, eihän sitä vielä tiedä saadaanko vai ei, mun on nyt vaan pakko jo kelailla näitä asioita sen pahimman kaavan mukaan. Mä pelkään että mä tulen päivieni päähän tuntemaan tän tyhjän sylin ihan joka kerta kun näen pienen lapsen tai raskaana olevan naisen. Kuinka helvetin kipeää on nyt jo nähdä pieni lapsi isänsä sylissä kun tiedän kuinka lujaa tämä lapsettomuus koskettaa murua. Kuinka paljon mä pelkään sitä, että muru ei koskaan saa tulla isäksi. Eilen illalla itkin sitäkin, kuinka pohjattoman pahoillani mä olen murun puolesta siitä että mä en pysty lasta hälle antamaan. Vaikka mä tiedän, että muru ei todellakaan mua tästä asiasta vähimmässäkään määrin syytä, en mä edes itse syytä itseäni, enhän mä voi sille mitään että mä en vaan ”tuota” kunnollisia munasoluja. Mut silti, silti mun on pakko surra myös se asia että tää on mun ”syytä”.

En tiedä. Kai tämäkin tästä taas jonain päivänä helpottaa. Toivon ainakin niin. Pelottaa vaan niin helvetisti, meille kun tuo adoptiokin on melkeinpä mahdotonta. Ei siis siksi, etteikö me itse voitaisi sitä ajatella, siinä on vaan niin paljon sellaisia ”sääntöjä” että aika tulee väkisinkin meitä vastaan. En tiedä. Juuri nyt en jaksa edes ajatella. Menen päivän kerrallaan eteenpäin kiitollisena siitä, että mulla on muru, maailman paras mies minulle. Rakastan sua muru niin äärettömän paljon että en ikinä millään sitä osaa sulle edes kertoa. Kiitos siitä että olet olemassa, juuri tuollaisena kun olet!

Kiitos myös teille kaikille jotka elätte mukana. Toivotaan että jonain päivänä olisit tyhjät sylit täynnä.