.... on taas niin surullinen olo. Vihainen, katkera, surullinen minä nostaa jälleen päätään. Miksi juuri me? Miksi ei joku muu? Olin tänään yhteydessä erääseen raskaana olevaan "ystävääni". Hänen viestinsä jälkeen olen madellut taas pohjamutia, ratsastanut itsesäälin aallonharjalla. Olen pettynyt häneen, itseeni, elämään. Kaikki, mitä puhuimme ennen hänen raskautumistaan, kaikki se on unohtunut. Hän tietää meidän lapsettomuutemme, hän on perillä siitä, kuinka kipeää tämä meille on. Ennen omaa raskautumistaan hän ymmärsi ajatukseni. Se aika on ilmeisesti taakse jäänyttä elämää.

Tahtoisin mennä jonnekkin syvälle metsään, huutaa itseni tyhjäksi tästä surusta. Onko tämän elämän tarkoitus todella olla näin julma minulle? Olenko minä itse kenties kiittämätön siitä mitä minulla on? Ei, siihen minä en usko. Olen täysin vakuuttunut siitä, että minulla on maailman ihanin mies. Komein, seksikkäin, hellin, huomaavaisin, sanalla sanoen siis täydellisin. Juuri minulle. Hänestä minä kiitän, ihan jokaisena päivänä. Hänestä minä ammennan voimani jokaiseen päivään.

Ja kuitenkin, sydämessä on tyhjä paikka. Sielussa kipeä kohta. Tyhjä syli. Tiedän mieheni kantavan tätä samaa tyhjyyttä sylissään, tuntevan tämän saman kaipuun. Useammin kuin mitään, minä esitän mielessäni kysymyksen, miksi Jumala on näin julma, miksi hän ei anna sylimme täyttyä? Niin helppoa kuin se olisikin syyttää jotain tästä lapsettomuudesta, edes Jumalaa, se ei ole mahdollista. Kunpa olisi edes se vanha kunnon kristallipallo josta katsoa tulevaisuuteen.

Vuosien ikuisen surun ja pelon jälkeen, onko liikaa pyydetty pala täydellisyyttä, kokonainen perhe?