Onko surulle olemassa määränpäätä? Päätepysäkkiä jolla voisi hypätä pois ja kiittää kyydistä? Voiko lapsettomuudesta IHAN OIKEASTI selvitä? Onko tahattomasti lapseton milloinkaan ehjä ihminen?

Olen tuijottanut tätä tyhjää paperia jo kauan. Vituttaa. Mutta en voi muutakaan, minun on pakko saada edes tippa tätä surua pihalle minusta. NYT! Todellisuudessa olen tuijottanut tätä tyhjää paperia jo pian kaksi vuotta. Miten paljon ihminen jaksaa kantaa surua? Kuinka syvältä sielu voi olla kipeä?

Siitä on pian kaksi vuotta kun jossain alitajunnassani aloin tajuamaan että äitini ei tule selviämään. Samoihin aikoihin tämän "vuosipäivän" kanssa, meidän lapsettomuutemme täyttää kaksi vuotta.

Oletko koskaan joutunut katselemaan vierestä kuinka pala palalta sinulta viedään jotain todella rakasta ja tärkeää? Jotain, jota ilman et voinu koskaan kuvitella selviäväsi? Kuinka kuin kiduttamalla sinut pakotetaan katsomaan kuolemaa silmästä silmään. Etkä sinä voi tehdä muuta kuin seurata sivusta. Minä olen. Eikä koskaan mikään ole minuun sattunut niin kuin se, kun ymmärsin että minulta viedään äiti. Minusta tuli mykkä. Suru ei löytänyt tietään pihalle. En osannut sanoa kuinka paljon sattuu. En minä osaa vieläkään.

Jos minulle olisi ennen syntymääni kerrottu, kuinka kipeä voi ihmissydän olla, tuskin olisin tahtonut edes syntyä. Onneksi sitä ei kukaan kertonut, jos olisin päättänyt olla syntymättä, en olisi koskaan saanut kokea kuinka onnelliseksi voi tulla toisen ihmisen katseesta, yhdestä hymystä. En olisi koskaan saanut tietää, kuinka paljon rakkautta voi sydämeni kantaa. Tämän lapsettomuuden myötä olen ymmärtänyt myös sen, kuinka suuri lahja minä olin minun vanhemmilleni. Heidän on ollut pakko rakastaa minua enemmän kuin itseään. Se on ollut kipeää huomata, sillä enää kumpikaan heistä ei ole täällä. Tahtoisin niin kovasti kertoa heille tämän asian. Mutta minä en voi. Se sattuu.

Tämä rakkaus, ajatellen tätä lapsettomuuttamme, on sellainen kaksiteräinen miekka. Toisaalta, suren ehkä entistä enemmän tätä lapsettomuutta, sillä sehän tarkoittaa sitä, että tämä rakkaus ei saa tulla täydeksi. Tästä ei synny uutta elämää jossa konkreettisesti näkyisi ME. Toisaalta, se on minun voimani. Minä tiedän, että vaikka me emme koskaan saisi lasta, tämä rakkaus on ja pysyy. ME pysymme. Tämä rakkaus kantaa meitä.

Olen alkanut leipomaan paljon. Kutsun sitä terapia leipomiseksi. En tiedä mistä se johtuu. Eihän minun tee edes mieli niitä leipomuksia. Minä vain haluan leipoa. Jokin ajaa minua tekemään käsilläni jotain. Painoindeksin kannalta se ei ole lainkaan hyvä idea. Onneksi olen (ainakin toistaiseksi) saanut pidettyä syömiseni kurissa. Luojalle kiitos siitä! Sillä minä lihon yleensä jo pelkästä munkin näkemisestä. Minä kuulun siihen ihmisryhmään, joka on ikuinen laihduttaja.

Tänään oli jälleen yksi niistä päivistä kun minun on pakko elää hetki kerrallaan, hengittää minuutti kerrallaan. Tämä suru on musertavaa. Minä en tahdo tätä ja silti pidän siitä kynsin ja hampain kiinni.

Minä havahduin tänään omaan yksinäisyyteeni. Yht äkkiä ymmärsin olevani niin helvetin yksin. Ja se on minun oma valintani. Näin on helpompaa. Ja olen vahvasti sitä mieltä, että juuri nyt, minä elän tämän lapsettomuuden aallon pohjaa. Tämä kaikki sattuu niin saatanasti. Ilman kynää ja paperia olisin jälleen mykkä. En vain löydä sanoja jotka saisin suustani pihalle. Pelottaa. Ja tämä pelko syö minua sisältä. Kuka minä olen kun kaikki tämä on ohi? Tunnenko enää edes itse itseäni? Onko minussa jäljellä enää mitään rakastettavaa?

Kaikista elämäni suruista ja murheista huolimatta en olisi koskaan uskonut että minusta voi tulla näin vakava. Että minä eläisin ilman sitä kuplivaa naurua, joka ennen oli minulle voima. Että minä olisin näin helvetin katkera. Sillä sitä minä todella olen.

Puhuin tänään puhelimessa erään hiljan raskautuneen kaverini kanssa(en enää pysty sanomaan häntä edes ystäväkseni). Jokaisen hetken siitä puhelusta minä nieleskelin itkua. Ponnistin kaiken voimani jotta pystyin puhumaan hänen kanssaan. Minä vihasin jokaista hetkeä. Hänelle minä olen erityisen katkera. Olen vihainen hänen raskaudestaan. Meidän piti olla yhdessä lapsettomia! Hän siis myös kärsi lapsettomuudesta, ei kovinkaan kauaa, mutta kuitenkin. Hän oli minulle tuki. Me puhuimme paljon lapsettomuudesta. Sen aiheuttamasta surusta ja tuskasta. Katkeruudesta. Niistä asioista jotka eniten satuttavat. Nyt hän on unohtanut kaiken. Ja minä olen niin helvetin yksin tämän katkeruuteni kanssa.  

Joka päivä kysyn itseltäni, miten minä olen tullut tähän? Eikö mikään riitä? Toisinaan minä vihaan jopa itse itseäni. En minä halua olla katkera. En surullinen. Enkä ainakaan vakava.

Nyt mennään ja lujaa alaspäin. Ja tästä helvetin elämästä on jarrut hajalla!