On vierähtäny jo aikaa siitä kun viimeksi kirjoitin. En tiedä, ei ole ollut mitään kirjoitettavaa. Kai mä jotenkin työstän tätä asiaa itsekseni. Teen, tai siis yritän tehdä, luopumistyötä lapsesta. Olo on kokolailla niinkun katujyrän alle jääny. Suru lyö yli taas vaan niin helvetin lujaa. Päivät seuraa toisiaan eikä mikään aamu tuo helpotusta. Tuntuu että mä sulkeudun aina vaan enemmän ja enemmän. Murun kanssa ollaan asiasta puhuttu. Lapsettomuudesta, adoptiosta, ihan kaikesta. Adoptio on kokolailla pois suljettu asia meillä. Mä en ole vielä todellakaan valmis aloittamaan sitä adoptioneuvontaa. Aika menee kuitenkin koko ajan eteenpäin ja se ei armoa anna. Mulla on itellä sellanen olo että jos me oltais päädytty adoptioon, mun olis ollut pakko saada tää lapsettomuuden suru surtua ennen sitä. Tarkoitan siis sitä luopumista biologisesta lapsesta. Ja se on niin helvetin pitkä tie että sitten joskus kun se on tehty, tulee vain yksinkertaisesti ikä vastaan.

Kyse ei todellakaan ole siis siitä että me ajateltais niin, että me ei pystyttäis rakastamaan adoptiolasta ihan yhtä paljon kuin biologista, ei todellakaan, vaan yksinkertaisesti mä koen että aika tulee vastaan. Ja se on MUN ajatukseni, se ei tarkoita sitä että mä olisin sitä mieltä että kenenkään yli 4-kymppisen ei tulis adoptoida, en todellakaan. Vaan tää on MEIDÄN tilanne ja MEIDÄN ajatukset meidän tilanteesta.

Mä vaan toivon että jonain päivänä mä löytäisin tien ulos tästä surusta ja tuskasta. Ehkä vielä jonain päivänä mä pystyn hymyilemään suoraa sydämestä. Vielä ei ole sen aika. Mutta toivottavasti joskus.