Mä oon jotenkin ihan rikki. Mun yks kaveri joka syksyllä sai vauvan soitti mulle tänään onnittelupuhelun ja mä kuuntelin puolitoista tuntia kun se itki omaa elämäänsä!!!! Ei yhtään kysymystä mitä meille kuuluu tai mitään sinnepäinkään, vain ja ainoastaan omaa elämäänsä, lastaan työtään, lastaan, lastaan jne.jne. Välillä itki ja minä se taas kuuntelin. Puhelun lopuksi kysyi kuinka meillä hoidoissa menee kun hän ei ole uskaltanut kysyä….. Hän ei ole oman raskautumisensa jälkeen kysynyt kertaakaan meidän hoidoista ja kuitenkin ennen hänen raskautumistaan paljon puhuttiin lapsettomuudesta josta hän itsekkin omalla tavallaan kärsi. No, kaikki unohtui hänenkin kohdallaan hänen omaan raskautumiseensa. Sanoin sitten hänelle että kokolailla meillä alkaa oleen kaikki keinot käytetty, en jaksanut alkaa selittämään perin pohjin meidän tilannetta. Itkuhan multakin siinä sitten tuli ja sanoin etten halua nyt asiasta enempää puhua.

 <?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

Mä menin siitä puhelusta jotenkin ihan lukkoon. Tää tapahtui siis aamulla ja mä olen vieläkin ihan pihalla. Se veti mut jotenkin niin maihin että ei hyvä tosikaan. Että kivaa synttäriä mulle! Vaikka no, iteppä oon liian kiltti ja kuuntelen vaan. Olisin ihan hyvin voinut sanoa et mun täytyy jatkaa töitä mut en vaan saanu sanottua.

Fyysisiä oloja tätä "piinailua" ajatellen ei mitään kerrottavaa, eilisen koko päivän oli olo että menkat alkaa ihan juuri nyt, muuta oloo ei ole. Enkä ole itseäni mitenkään jaksanu edes kuunnella, toivo kun meni sen eilisen puhelinsoiton myötä. Vituttaa vaan jotenkin niin raskaasti.

Eilen mä päätin et mä alan kääntään ajatukseni siihen malliin että mä alan miettiin vaan kaikkee sellasta mitä me voidaan elämässä tehdä kaksi henkisenä perheenä, minne me voidaan matkustaa ja mitä kaikkea voidaan tehdä. JOS joskus ihme tapahtuu niin se on sitten vaan pelkkää plussaa. Mutta toivoa mä en vaan enää jaksa. Mä tiedän et mä pääsen tän yli ja mä tiedän et meillä tulee olemaan kaksinkin hyvä ja onnellinen elämä. Mutta toki töitä se vaatii että pystyy lapsettomuuden siirtämään tavallaan taka-alalle, kokonaanhan se ei koskaan unohdu. Ehkä sitten jonain päivänä me ollaan tarpeeksi vahvoja siihen että me voidaan auttaa ottamalla sijoituslapsia. Vielä sen aika ei ole, vielä tää tuska on liian suuri.