Mun on pitänyt jo monena päivänä kirjoittaa, mutta en vaan ole löytänyt sanoja. Enkä tiedä löytyykö niitä nytkään. Mä en osaa sanoa millanen olo mulla on. Mä oon vaan jotenkin koko ajan varmempi siitä että biologista lasta meille ei koskaan tule. Enkä mä ole kieriny missään itsesäälin syövereissä, on vaan niin luovuttanu olo. Toisina päivinä on ihan hyvä olla, toisina päivinä raastaa niin helvetin lujaa, mutta tää tunne ei katoa minnekkään. Toki mä ymmärrän että kaikki(ainakin melkein) on vielä mahdollista, mutta se tunne on vaan NIIN vahva.

 <?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

Ens viikon maanantaina mä pistän ekan ”vaihdevuosipiikin”. Sit kun alkaa vuoto(vielä siis ne eämän ensimmäisen pistoksen jälkeiset menkat tulee, sitten ne loppuu jos lääke antaa toivotun vasteen) soitan klinikalle ja varaan ajan ultraan jossa lääkäri katsoo kuinka lääke on alkanut tehoamaan. Sen päätöksen mä olen tehnyt, että jos musta tulee ihan sekopäinen niiden takia, se loppuu siihen. Sitä mä en jaksa. Enkä halua että kenenkään muunkaan tarvii jaksaa mua sellasena.

Mummun tilanteesta ei vielä tietoa, huomenna pitäisi lääkärin soittaa. En tiedä, olo on aika turta. Mä olen paljon miettinyt sitäkin että tuleeko joskus päivä että mä menetän taitoni surra? Tarkoitan siis sitä että mikään ei enää oikein tunnu miltään. Tai no, se on väärin sanoa, vaan että kun tulee vastoinkäyminen, alan ajattelemaan, että no niin, niinhän sen piti mennäkkin, eihän mikään koskaan mene hyvin päin. En tiedä, välillä tuntuu siltä, että ote ”normaalin” elämän suruihin on kadonnut. Tuntuu vaan siltä että sitä surua on omalle kohdalle siunaantunut niin paljon että se alkaa olemaan jo huomattavasti normaalimpi olotila kuin se, että ei tarvitsisi surra. No, tälläisen elämän mä olen saanut ja sillä siisti.

Murun kanssa on onneksi asiat paremmin kun hyvin. Aina kun mä mietin meidän parisuhdetta, mut valtaa sellanen kokonaisvaltainen, selittämätön lämpö ja kiitollisuus siitä että jotain näin suurta on mun kohdalle annettu. Mä kirjottelen runoja, välillä enemmän, välillä vähemmän. Yhdestä runostani löytyy lause joka sopii kuvaamaan elämääni täydellisesti ”Surun vaakakupissa suurin rakkaus.” Niin se vain on. Toisaalta olen niin luita ja ytimiäni myöden surullinen, mutta kuitenkin olen myös todella onnellinen. Ja se onni kai on se, joka mua vie eteenpäin ja pitää pystyssä.

Onneksi viikonloppuna mua odottaa ”vertaistukiterapia”, mä odotan sitä NIIN paljon!! Saa puhua, puhua, puhua, puhua, puhua, puhua ja puhua! (ja ehkä vähän laulaa J) Saa puhua ihmisen kanssa joka TIETÄÄ miltä musta tuntuu tää lapsettomuus ja joka myöskin kestää sen munkin suruni ja tuskani!!! Sillä kaikki eivät siihen pysty, ei todellakaan. Ja se että on ihminen joka siihen pystyy nostaa niin suuren taakan pois harteilta, ei tarvi esittää että on vahva, ei tarvi sanoa sitä iänikuista fraasia ”kyllä tää tästä”. Mä en kestä sitä sanontaa (ja silti ite otan sen käyttöön IHAN joka kerta kun huomaan että mua aletaan säälimään).

Paljon olis sanottavaa mutta ei tuu pihalle. Ehkä sanat odottaa viikonloppua?