Tuntuu siltä kuin olisi miljoona asiaa sanottavana ja silti ei kuitenkaan yhtään mitään. Mä oikeesti kuvittelin tuolla viime syksynä ja talvena että mun lapsettomuuskriisini on saavuttanut pohjalukemat. Kuinka väärässä mä olinkaan. Keväästä asti tän asian kohdalla mä olen mennyt alaspäin ja lujaa. Mä olen tuntenut niin järkyttävän suurta vihaa ja katkeruutta, surua ja tuskaa tästä asiasta että sillä ei ole tuntunut olevan mitään rajaa.

 <?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

Mun ymmärrys ei vaan kerta kaikkiaan riitä tälle asialle. Mä en vaan pysty ymmärtämään miten me ollaan jouduttu tän asian eteen, mä en ylipäänsä ymmärrä miten kukaan voi joutua kärsimään tässä maailmassa lapsettomuudesta. (Joo, toki tässä maailmassa on todella paljon muutakin mitä mä en voi ymmärtää mutta niin kuin on niin moneen kertaan todettu, tämä blogi keskittyy lapsettomuuteen, joten en ala ruotimaan tässä sitä kaikkea pahuutta ja julmuutta mitä maailmaan mahtuu.)

Mä en kerta kaikkiaan tiedä miten me tullaan ikinä selviämään siitä että meille ei lasta anneta. Mä tiedän että mulle tullaan sanomaan että ”teillä on niin paljon ihania asioita elämässä”, ”teillä on niin ihana avioliitto, olkaa onnellisia siitä”, ”teidän täytyy löytää elämäänne jotain onnellista sisältöä” jne. jne. Niinpä, noi asiat on ihan taivaantosia, mutta niin paljon kun me toisiamme rakastamme, niin kiitollisia kun olemmekin siitä, että olemme toisemme saaneet, siltikään me emme korvaa toisillemme lasta. Me olemme perhe kaksinkin, mutta ikuisesti meiltä tulee puuttumaan jotakin.

Miten oppii elämään elämänsä loppuun asti tuntien itsensä ikuisesti vajavaiseksi? Miten sen taakan jaksaa kantaa? Kuinka kipeäksi tämä tyhjä syli vielä tulee? Mä tiedän, kukaan ei osaa mulle vastata noihin kysymyksiin. Ei sitä kukaan tiedä toisen puolesta mitä toinen tuntee, on tilanne mikä tahansa. Enkä mä mitään vastauksia keneltäkään odotakkaan, eniten mä odotan kai sitä että tulis joku joka sanois ensimmäistä kertaa ihan rehellisesti että ”mä en todellakaan tiedä miten te tuosta selviätte!”.

Tiedänhän mä sen, että me selvitään jotenkin joskus, mutta kokonaan me ei selvitä siitä ikinä. Lapsettomuuden suru on sellainen suru, että aika ei sitä paranna. Sä seuraat vierestä sitä kuinka muut saa perheen, seuraat muiden lasten kasvavan. Sun sylis on ja pysyy tyhjänä.

Meillä oli ensin tarkoitus tehdä se viimeinen hoito vielä tämän vuoden puolella, ehkä joulukuussa kunhan on vähän aikaa saatu hengähtää ja kerätä voimia. Mutta eilen illalla asiasta kotona puhuttiin ja tultiin siihen lopputulokseen että taitaa sittenkin mennä ensi vuoden puolelle. Mä en halua joutua nielemään sitä pohjatonta surua juuri ennen jouluaattoa. Joulu kun on muutenkin mulle todella vaikeaa aikaa. Joten nyt sit vaan yritetään jostain raapia voimat siihen viimeiseen hoitoon. Nyt me ollaan siis ihan oikeasti sen tilanteen edessä että asia ratkeaa seuraavan hoidon päätteeksi. Ja mua pelottaa. Voi luoja että mua pelottaa.