Mulla on jotenkin sellanen fiilis että tän blogin aika alkaa oleen ohi. Tuntuu siltä että mulla ei vaan ole mitään sanottavaa. Sen kuitenkin haluan teille kertoa, että meillä on nyt alettu odottamaan lasta. Niin, pitää paikkansa. Mutta ei, raskaana me emme ole. Meistä tulee sijaisvanhempia. Ollaan puhuttu asiasta kauan ja nyt vihdoin laitoimme pyörät pyörimään sen asian suhteen. Molempien olo on todella helpottunut ja onnellisen odottava. Helppoa tietä emme valinneet, sen tiedämme, mutta elämä ei meille ole helppoa ollut tähänkään asti, joten miksi kulkisimme tämän tilaisuuden ohi vain siksi että se ei tule olemaan helppo tie. Lapsettomuus tulee olemaan osa meitä päiviemme päähän, se ei häviä meistä koskaan.

Ja koska meille ei sitä lahjaa annettu, omaa lasta, miksi emme antaisi sitä rakkautta jota me molemmat sisällämme kannamme lapselle, joka sitä kipeästi tarvitsee? Miksi emme antaisi kotia, perhettä, lapselle joka on elämänsä alkutaipaleen ollut niitä vailla? Miksi me emme antaisi itsellemme lupaa täyttää tätä kipeää tyhjää syliä jota me molemmat kannamme? Meistä tulee perhe. Se on ehkä monelle ”erilainen, ei-normaali” perhe, meille se tulee olemaan tavallinen, normaali perhe, meidän perhe.

Viimeinen hoito tehdään niin kuin suunnitelma oli, sen lopputulos ei kuitenkaan tule muuttamaan tätä päätöstä. Jos ihme tapahtuu ja viimeinen hoito onnistuu, sijoituslapsen tulo vain viivästyy, missään nimessä se ei enää peruunnu.

Kiitos teistä jokaiselle blogini lukijalle ja kaikille teille hyvää jatkoa! Voi olla että joskus käyn tänne jotain vielä kirjoittamassa, voi olla että en. Kaunein kiitokseni teille siitä kaikesta mitä olette mulle antaneet, tuesta ja turvasta. Toivon jokaisen tielle onnea ja voimia!

Nyt on kuitenkin minun aikani mennä eteenpäin, vihdoinkin. On tullut aika aloittaa meidän matkamme, perheeksi.

Halauksin,

Aada Karoliina

Kolme vauva uutista kahden päivän aikana. Jep! Saa nähdä kuinka pitkän ajan annos siinä oli. Tuskin kovinkaan pitkän.

On taas aikaa vierähtänyt viime postauksesta! Oon ihan tarkoituksellakin välttänyt tätä "blogimaailmaa", oon yrittänyt ottaa (edes) vähän etäisyyttä tähän koko asiaan. Tai no, jokainen lapseton nyt tietää kuinka paljon siihen nyt on edes mahdollista saada välimatkaa, mut anyway!

Olo on ihan ok. Kunhan en siis erehdy oikein miettiin tätä asiaa! Niin kauan on aina hyvä kun en näe yhtäkään vauvamahaa enkä kuule yhtäkään raskaus uutista. (Meidän elämässä se on toki melkoisen mahdoton yhtälö saavuttaa pitkäksi aikaa!) Mut eiks sekin oo jo jotain et hengissä ollaan?? Sen verran vielä tuosta hoitoasiasta että mä pyysin lääkäriltä pillerit siihen asti kunnes se viimeinen hoito tehdään. Pääsenpä HUOMATTAVAN paljon helpommalla menkkojeni kanssa ja josko tuo endometrioosikin rauhottuis vähän niiden myötä! (eikä sitäkään parane unohtaa että suljetaan nyt herranen aika sen vahingon mahdollisuus pois! Sehän olis ihan hirveetä jos tulis raskaaksi silloin kun odottaa hoitoa!!! heh.)

Muuten maailma makaa niin kun petaa. Tai no, ei ikävä kyllä ihan aina niinkään…

Just nyt en halua edes ajatella tulevaa hoitoa. YRITÄN olla niin kuin normaali ihminen. YRITÄN siis elää.

Mun on vaan pakko laittaa tää tähän. Uskoa siihen että vielä jonain päivänä mä jaksaisin hymyillä. Sydämestä.

"Joskus, jonakin iltana
kun sydän on hetken
avuton ja sokea,
repii ja potkii suruissaan,
me soudamme
vuolaaseen vastavirtaan
ilman airoja,
pelkän halun ja tahdon voimalla
Joskus, jonakin iltana
meidän uskomme
ihmeeseen mitataan"


- Tommy Tabermann

Tuntuu siltä kuin olisi miljoona asiaa sanottavana ja silti ei kuitenkaan yhtään mitään. Mä oikeesti kuvittelin tuolla viime syksynä ja talvena että mun lapsettomuuskriisini on saavuttanut pohjalukemat. Kuinka väärässä mä olinkaan. Keväästä asti tän asian kohdalla mä olen mennyt alaspäin ja lujaa. Mä olen tuntenut niin järkyttävän suurta vihaa ja katkeruutta, surua ja tuskaa tästä asiasta että sillä ei ole tuntunut olevan mitään rajaa.

Mun ymmärrys ei vaan kerta kaikkiaan riitä tälle asialle. Mä en vaan pysty ymmärtämään miten me ollaan jouduttu tän asian eteen, mä en ylipäänsä ymmärrä miten kukaan voi joutua kärsimään tässä maailmassa lapsettomuudesta. (Joo, toki tässä maailmassa on todella paljon muutakin mitä mä en voi ymmärtää mutta niin kuin on niin moneen kertaan todettu, tämä blogi keskittyy lapsettomuuteen, joten en ala ruotimaan tässä sitä kaikkea pahuutta ja julmuutta mitä maailmaan mahtuu.)

Mä en kerta kaikkiaan tiedä miten me tullaan ikinä selviämään siitä että meille ei lasta anneta. Mä tiedän että mulle tullaan sanomaan että ”teillä on niin paljon ihania asioita elämässä”, ”teillä on niin ihana avioliitto, olkaa onnellisia siitä”, ”teidän täytyy löytää elämäänne jotain onnellista sisältöä” jne. jne. Niinpä, noi asiat on ihan taivaantosia, mutta niin paljon kun me toisiamme rakastamme, niin kiitollisia kun olemmekin siitä, että olemme toisemme saaneet, siltikään me emme korvaa toisillemme lasta. Me olemme perhe kaksinkin, mutta ikuisesti meiltä tulee puuttumaan jotakin.

Miten oppii elämään elämänsä loppuun asti tuntien itsensä ikuisesti vajavaiseksi? Miten sen taakan jaksaa kantaa? Kuinka kipeäksi tämä tyhjä syli vielä tulee? Mä tiedän, kukaan ei osaa mulle vastata noihin kysymyksiin. Ei sitä kukaan tiedä toisen puolesta mitä toinen tuntee, on tilanne mikä tahansa. Enkä mä mitään vastauksia keneltäkään odotakkaan, eniten mä odotan kai sitä että tulis joku joka sanois ensimmäistä kertaa ihan rehellisesti että ”mä en todellakaan tiedä miten te tuosta selviätte!”.

Tiedänhän mä sen, että me selvitään jotenkin joskus, mutta kokonaan me ei selvitä siitä ikinä. Lapsettomuuden suru on sellainen suru, että aika ei sitä paranna. Sä seuraat vierestä sitä kuinka muut saa perheen, seuraat muiden lasten kasvavan. Sun sylis on ja pysyy tyhjänä.

Meillä oli ensin tarkoitus tehdä se viimeinen hoito vielä tämän vuoden puolella, ehkä joulukuussa kunhan on vähän aikaa saatu hengähtää ja kerätä voimia. Mutta eilen illalla asiasta kotona puhuttiin ja tultiin siihen lopputulokseen että taitaa sittenkin mennä ensi vuoden puolelle. Mä en halua joutua nielemään sitä pohjatonta surua juuri ennen jouluaattoa. Joulu kun on muutenkin mulle todella vaikeaa aikaa. Joten nyt sit vaan yritetään jostain raapia voimat siihen viimeiseen hoitoon. Nyt me ollaan siis ihan oikeasti sen tilanteen edessä että asia ratkeaa seuraavan hoidon päätteeksi. Ja mua pelottaa. Voi luoja että mua pelottaa.

Kohtu on tyhjä, mieli on tyhjä,syli on TYHJÄ.

Sydän on surusta suunniltaan.

Pikanen postaus kiireen keskellä. Alkio tosiaan selvis sulatuksesta ja siirrettiin silloin perjantaina. Olo on ollu täys paska, lääkäri se taas onnistui pilaamaan mun mieleni totaalisesti. Siitä paremmin myöhemmin mut mä vähän luulen että mun asiointini sillä lääkärillä on asioitu.

En ottanut edes lähetettä veritestiin, en näe siinä mitään järkeä. Mun on ihan turha mennä sinne, JOS kiinnittyminen tapahtuu, se tulee kuitenkin pihalle samantien. Joten miksi mennä pahoittamaan mieltään veritestiin josta olisi tuloksena taas loistava arvo mutta erittäin lyhytaikainen.

Ja mä pyydän, mä pyydän teistä jokaiselta, älkää pitäkö mulle mitään kannustuspuheita, älkää kertoko mitään ihmetarinoita, älkää pyytäkö mua oleen luovuttamatta. Olkaa ja eläkää mukana, se on tärkeintä, se riittää.

Yritän ehtiä kertomaan lähiaikoina paremmin siitä meidän perjantaisesta lääkärikäynnistä…..

Nyt täytyy mennä! Voikaa hyvin!

Joopa joo! Käytiin perjantaina tosiaan ultrassa. Zumenon on tehnyt tehtävänsä ihan mallikkaasti, limis on kasvanut hyvin eikä omia pompuloita (lue:munasoluja) ollut kasvamassa. Lääke on ehkä vielä mallikkaammin hoitanut kaikki sivuvaikutukset! Pahoinvointi, unettomuus, päänsärky, kaikki löytyy! Toissayönäkään en pyörinyt kun neljä tuntia.....

Kysyin siinä sitten lääkäriltä että mitä mieltä se meidän tilanteesta ihan rehellisesti on. Sanoi ihan suoraan että tilanne ei ole mitenkään lupaava. Siinä mä sit istuin ja nieleskelin itkua. Kyllähän sen asian on itekkin tiennyt, mutta on se hirveetä kuulla lääkärin suusta ihan suoraan. Kysyin sit että onko paljon meitä tälläisiä jotka saa useamman varhaisen keskenmenon mutta ei sit kuitenkaan koskaan saa lasta syliin asti. Siihen lääkäri sanoi että "No en muista kyllä yhtäkään!". Voi jumalauta! Eikö siinä tapauksessa meillä sit pitäis olla edes jotain toivoa?

Mä en käsitä miten ne voi sanoa toisessa lauseessa toista ja toisessa toista! MÄ HALUAN MEIDÄN OMAN LÄÄKÄRIN TAKASIN!!!!! No, siitä nyt ei taida toivetta olla, hän kun lähti helmikuussa yk-joukkoihin lääkäriksi. Puoli vuotta hänen piti siellä olla mutta ilmeisesti hän jää sinne! No, mitäpä muutakaan meille!

Toki mä luotan siellä klinikalla kaikkiin lääkäreihin mut mä en tälläsessä tilanteessa halua sitä että mulle puhutaan milloin mitäkin. Olis sit valehdellu että kyl on monia niitä joille on näin käynyt tai olis sanonut että kyllä teillä viel toivoa on. Sen verran se sanoi että vielä se yksi kannattaa kokeilla.

Ens perjantaina pitäis olla siirto mikäli alkio sulatuksesta selviää. Meillä on molemmilla sellanen olo että meille ei olla edes mitään hoitoa tekemässä. Kunhan nyt popsin lääkkeitä. Olo on kyl taas niin lujaa sellanen et tää ei lopu koskaan. Eikä kai tää lopukkaan.

Tähän sopivin loppukaneetti olis varmaan; Elämä on! Ja sama amerikaks, Shit happens!

Niin, todella! Huomasin juuri että mä olen aloittanut tämän blogin pitämisen vuosi sitten! Voi luoja että mä NIIN toivoin silloin että tilanne olisi ihan toinen vuoden päästä. Vaan tässä ollaan. Lapsettomina. Sielu ja sydän surusta suunniltaan. Enää en todellakaan jaksa uskoa että vuoden päästä tilanne olisi yhtään toinen. Sitä kuitenkin toivon, että vuoden päästä olisi edes helpompi hengittää.

Jos oikein muistan, viime viikon keskiviikkona alkoi kunnon vuoto. Menkat oli todella ihmeelliset, ensin oli tosiaan neljä päivää tuhrua (ei ole koskaan ennen tapahtunut) sitten kun vuoto alkoi niin sitä sitten riitti! Kolme päivää mä vuosin niin kuin olis hanasta kaadettu. Ja silloin kolmantena päivänä vuoto oli jopa runsaampaa kuin kaksi aiempaa päivää (asia, joka on AINA täysin päinvastoin). Ja mikä ihmeellisintä, kolmannen vuoto päivän iltana vuoto loppui kuin seinään. Siis todella, aivan kuin seinään. Ei mitään pikkuhiljaa vähentyvää vuotoa (niin kuin mun menkat AINA), vaan vuoto loppui kuin veitsellä leikaten. Kaksi ensimmäistä päivää mä olin tosi kipeä. Laparoskopian vaikutus on siis nyt jo loppunut.

Silloin keskiviikkona aloin syömään Zumenon lääkettä(3 kpl pvä) ja sen rinnalla joka päivä 1 minidisperin. Disperinillä yritetään avittaa mahdollista kiinnittymistä ajatellen kohdun limakalvon verenkiertoa. Söin sitä viime hoidossakin siirron jälkeen joka päivä. Zumenon aiheuttaa mulle aika paljon pahoinvointia, päänsärkyä ja sellasta "pöllämystynyttä" oloa. Mutta niihin sivuoireisiin tässä matkan varella on jo ehtinyt tottua.... Perjantaina on eka ultra. JOS siirto tulee, se on noin kp 20.

Päivä kerrallaan mennään eteenpäin. Rinta rottingilla kohti uusia pettymyksiä!

Jep! Nää mun elämäni tilanteet alkaa jo tuntuun itestäkin siltä että nää ei voi olla enää edes totta! Tai no, pakko kai se uskoa on kun sen itse kokee…

Kuvitelkaapa itsenne istumaan iltaa kavereidenne kanssa. Olet ainoa lapseton porukassa jossa muut tietää tilanteesi. Ensin istut ja katselet kuinka yksi raskaana oleva vetää savuja huolettomasti edessäsi ja yrität olla välittämättä asiasta. Sitten ennen pitkää löydät itsesi istumassa yksin toisessa huoneessa kun muut keskustelee toisessa huoneessa lapsistaan ja lapsiarjesta. Ai ei oikein luonnistu mielikuva? No, jospa minä kertoisin miltä se tuntuu!

Se sattuu. Se sattuu niin helvetin lujaa ja niin helvetin syvälle. Istut ja yrität pidätellä itkua. Tiedät, että et kuulu porukkaan. Toivot hiljaa mielessäsi että joku tulisi ja kysyisi ”Mitä teille kuuluu?” ja silti tiedät koko ajan että kukaan ei sitä tule tekemään. Se siitä illasta sitten, mä en voi sen enempää siihen paneutua, tulee vaan turhaan paha mieli.

Meillä kävi viikonloppuna kylässä pariskunta joka odottaa lasta (mikä yllätys meidän kaveripiirissä….). Ihmiset on aivan ihania, mutta voi luoja mua sattuu katsella sitä vauvamahaa. He tietävät meidän tilanteen eivätkä ikinä ”tyrkytä” meille mitään vauva asiaa, kertovat jos kysymme. Noissa tilanteissa mä tunnen ihan älyttömän suurta huonoutta itseäni kohtaan kun sen mahan katsominen tuntuu niin pahalta. Koska jälleen kerran sanoakseni, enhän mä ole surullinen siitä että muille tulee lapsia, mä olen surullinen siitä että meille ei tule. No, se oli sellanen viikonloppu se.

Menkat ne alkaa taas odottaa itseään. Vaikka kyllähän mä sen tiesin jo aiemman keskenmenon perusteella että kierto menee sekaisin. Nyt vaan on ollut sellasta ihmeellistä hyvin vähäistä tuhruvuotoa jo kolmatta päivää. Ehdinkin jo luulemaan että vuoto alkaa mutta ei. Toivottavasti se vuoto sieltä nyt kuitenkin alkais ja päästäis aloittamaan PAS. Toiveita ei hoidon suhteen ole, eihän me edes uskota että se alkio selviää sulatuksesta, mutta lähinnä mä ajattelen sitä että päästäis tän kierron jälkeen aloittamaan sit se viimeinen ICSI.

Tässä me nyt sitten ihan oikeasti ollaan. Menossa kohti viimeistä hoitoa. Yhä edelleen lapsettomina. Olemme tilanteen edessä jossa meidän on ihan oikeasti opeteltava elämään ilman lasta. Ihmiset sanoo meille että no kyllä te siitä selviätte. Niin no, eipä meillä kai muutakaan vaihtoehtoa ole. Mutta kuka kertoo meille että millä eväillä? Kuka kertoo meille sen, kuinka selvitään siitä, että IHAN JOKAISENA päivänä, meidän elämän loppuun asti me kaipaamme sitä lasta jota meille ei koskaan annettu? Kuka kertoo sen, kuinka selvitään sen tunteen yli, että me emme kuulu mihinkään? Tottakai me olemme molemmat enemmän kuin kiitollisia siitä, että meillä on todella onnellinen avioliitto mutta jokainen kai ymmärtää senkin, että mikään muu tässä maailmassa ei korvaa lasta.

Päivä kerrallaan eteenpäin. Aika kai jollain tasolla helpottaa, mutta tätä asiaa aikakaan ei paranna. Tämä kaipuu ei katoa koskaan.